En ole hirveästi käyttänyt aikaa miettien "miksi". Miksi juuri minä, miksi juuri me. Uskon lähinnä huonoon tuuriin jota olen ehkä hieman edesauttanut elintavoillani. Elintapoja voin parantaa, tuurille nyt vaan ei voi mitään. Olen kuitenkin koittanut miettiä, mitä tästä voi oppia.
En ole syntynyt kultalusikka suussa ja olen jo pienenä oppinut, että aina ei saa mitä haluaa ja että kaikki toiveet eivät toteudu. Että elämä ei mene niinkuin suunnittelee ja vastoinkäymisiä tulee aina. Koska vastoinkäymisiä ei voi välttää, olen koittanut oppia niistä jotain. Olla tekemättä tiettyjä asioita uudestaan, vahvistua ihmisenä, milloin mitäkin. En vain oikein tiedä, mitä tästä voisi oppia.
Joitain pareja lapsettomuus lähentää. Parisuhteemme on kuitenkin jo käynyt läpi suuria kriisejä ja selvinnyt niistä - olemme mieheni kanssa sen verran kovaa jo hitsautuneet yhteen, ettei tästä oikein sitäkään hyötyä saa.
Olen kuvitellut olevani melko kärsivällinen ihminen, mutta tällä hetkellä kärsivällisyys on taas kortilla. Kai se on sitten se, jota tämän kokemuksen myötä pitäisi koittaa kasvattaa, vaikka väkisin...
Kp 27 ja olen ollut kärsimätön. Tiputtelu on jatkunut jo kohta viikon, niukkana mutta kuitenkin. Olen ehtinyt taas selata läpi kaikki nettikeskustelut aiheista a) voiko tiputtelusta huolimatta tulla raskaaksi b) voiko tiputtelusta huolimatta olla raskaana... Lähinnä noita erehdyin pohtimaan eilen, kun koko päivän vatsassa oli lievää menkkamaista juilimista. Useimmiten kuukautiseni ovat kivuttomat ja jos kipuja on, on sitä vain yhtenä runsaimman vuodon päivänä, ei ikinä ennen menkkoja. Tietysti päässä rupesi raksuttamaan epätoivoisia ajatuksia... Viime kuun kärsimättömyyden seurauksena vessan kaapissa oli vielä yksi raskaustesti, jonka käytin tänään pois - nega kuten arvata saattaa. Todennäköisesti menkat alkaa siis huomenna... Tulipahan opittua, että vatsaan voi koskea joskus ihan muuten vaankin.
Eli juu, kärsivällisyys saa olla tämän kevään oppiaihe.
torstai 30. tammikuuta 2014
lauantai 25. tammikuuta 2014
Kirje
En osannut kutsua polille vielä odottaa, mutta niin vain oli eilen kirje postilaatikossa, puolitoista viikkoa sen jälkeen kun lääkäri laittoi lähetteen eteenpäin. Nopeaa toimintaa siis sikäli. Itse aika sitten ei tulekaan vastaan ihan niin nopealla aikataululla... Huhtikuun puoliväliin tässä täytyy vielä odottaa. Sikäli kuitenkin olen tyytyväinen, että sekä helmi-maaliskuun työkiireet saa hoitaa rauhassa, samoin talvilomareissun.
En oikein tiedä mitä odotuksia tuon käynnin suhteen pitäisi olla... Ei kai siellä kuitenkaan vielä mitään tehdä suuntaan tai toiseen, saa vaan taas uuden ajan jota odottaa.
Ihan kuin vakuutena siitä että jotain tarttis tehdä, eilen illalla vessakäynnillä kun hiukka joutui pinnistelemään, niin johan lorisi pytty punaiseksi. Niukkana tuhruna on jatkunut tänäänkin, eli se taas tästä kierrosta. Nyt kp 22 ja menkkoja odottelen varsinaisesti alkavaksi ensi viikon puolivälin jälkeen. Olisihan se ollut liikaa toivottu, että olisi ollut kaksi kiertoa peräkkäin ilman ylimääräisiä vuotoja.
Ja ihan kiva huomata että lääkäri oli tosiaan saanut tuon lähetteen eteenpäin... Hän lupasi nimittäin postittaa mulle myös mun verikokeiden tulokset, mutta niitä ei ole näkynyt :p
En oikein tiedä mitä odotuksia tuon käynnin suhteen pitäisi olla... Ei kai siellä kuitenkaan vielä mitään tehdä suuntaan tai toiseen, saa vaan taas uuden ajan jota odottaa.
Ihan kuin vakuutena siitä että jotain tarttis tehdä, eilen illalla vessakäynnillä kun hiukka joutui pinnistelemään, niin johan lorisi pytty punaiseksi. Niukkana tuhruna on jatkunut tänäänkin, eli se taas tästä kierrosta. Nyt kp 22 ja menkkoja odottelen varsinaisesti alkavaksi ensi viikon puolivälin jälkeen. Olisihan se ollut liikaa toivottu, että olisi ollut kaksi kiertoa peräkkäin ilman ylimääräisiä vuotoja.
Ja ihan kiva huomata että lääkäri oli tosiaan saanut tuon lähetteen eteenpäin... Hän lupasi nimittäin postittaa mulle myös mun verikokeiden tulokset, mutta niitä ei ole näkynyt :p
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Mainonnan uhri
Mistä facebook saa päähänsä mainostaa mulle kotidoppleria? Vittuileeko se? Vai luuleeko se tietävänsä jotain mitä mä en tiedä? Pitäkää dopplerinne, kele.
tiistai 21. tammikuuta 2014
Ajan kulku
Aika kuluu. Ennen siihen ei kiinnittänyt juurikaan huomiota, lähinnä sen huomasi syntymäpäivinä, joita tosin ei ole tullut juhlittua teini-iän jälkeen. Tai lukuvuosien päättymisinä, joista niistäkin on aikaa. Jotenkin tässä elämäntilanteessa ajan kulun huomaa selvemmin. Eteen- ja taaksepäin. On pitkiä aikoja ja lyhyitä aikoja, aikoja jotka käyttää odottamiseen ja niitä, joita muistelee jälkikäteen.
Lapsettomuuteen mahtuu monenlaisia ajanjaksoja. On kuukauden mittaisia jaksoja jotka voi kätevästi jakaa vielä parin viikon pätkiin, ja loppukierrossa yksi vuorokausikin on tolkuttoman pitkä. On pidempiä aikoja, kuten positiivisesta raskaustestistä nettilaskurin kertomaan laskettuun aikaan, joka on aika perseestä silloin kun lasta ei tulekaan. Varsinkin jos oma syntymäpäivä sattuu samalle viikonlopulle niin vanheneminen tuntuu paskimmalta ikinä.
On myös kivoja tasalukuja, kuten ympäripyöreä vuosi. Sen voi laskea vaikka yrittämisen alusta, siitä kun sai ainokaisen positiivisen testituloksen tai vaikka halutessaan siitä, kun makasi polilla ultrattavana ja lääkäri totesi raskauden olevan munanjohtimessa.
Taaksepäin katsellessa vuosi tuntuu todella lyhyeltä ajalta ainakin siinä mielessä, että se tuntuu kuluneen todella nopeasti. Pitkä se on sikäli, että siinä ajassa moni ehtii tulla raskaaksi, synnyttää lapsen ja nopeimmat jo laittaa pullat uudestaan uuniin. Viime vuoteen mahtui tuo ohitettu laskettu aika ja muita vuosipäiviä - alkuvuonna ne saivat aikamoisia tunnekuohuja aikaiseksi, loppuvuonna enää lievempää aallokkoa. Mitään muuta aiheeseen liittyvää vuoden aikana ei sitten tapahtunutkaan.
Tässä kuussa on tullut kuluneeksi vuosia paristakin asiasta. Kolme vuotta ehkäisyn lopettamisesta ja kaksi vuotta siitä, kun aloimme yrittämään vauvaa. Noiden välillä luulin onnistuneeni ehkäisemään vuoden kiertoa seuraamalla, heh... Taidan olla tähän odottamiseen jo sen verran turtunut, että mokomat etapit meinasivat mennä huomaamatta ohi, mutta sain kuin sainkin niistä alakulon vielä aikaiseksi. Ehkä pitäisi jo saada uusia tapahtumia vanhojen tilalle.
Kp on 18. Tahtoisin astua aikakoneeseen ja hypätä viikon-puolitoista ajassa eteenpäin seuraavaan kiertoon. Voisin hypätä myös siihen päivään kun saan kutsun polille, tai vaikka suoraan polikäyntiin. Tai jos nyt vaikka samantein hyppäisi pari vuotta eteenpäin.
Lapsettomuuteen mahtuu monenlaisia ajanjaksoja. On kuukauden mittaisia jaksoja jotka voi kätevästi jakaa vielä parin viikon pätkiin, ja loppukierrossa yksi vuorokausikin on tolkuttoman pitkä. On pidempiä aikoja, kuten positiivisesta raskaustestistä nettilaskurin kertomaan laskettuun aikaan, joka on aika perseestä silloin kun lasta ei tulekaan. Varsinkin jos oma syntymäpäivä sattuu samalle viikonlopulle niin vanheneminen tuntuu paskimmalta ikinä.
On myös kivoja tasalukuja, kuten ympäripyöreä vuosi. Sen voi laskea vaikka yrittämisen alusta, siitä kun sai ainokaisen positiivisen testituloksen tai vaikka halutessaan siitä, kun makasi polilla ultrattavana ja lääkäri totesi raskauden olevan munanjohtimessa.
Taaksepäin katsellessa vuosi tuntuu todella lyhyeltä ajalta ainakin siinä mielessä, että se tuntuu kuluneen todella nopeasti. Pitkä se on sikäli, että siinä ajassa moni ehtii tulla raskaaksi, synnyttää lapsen ja nopeimmat jo laittaa pullat uudestaan uuniin. Viime vuoteen mahtui tuo ohitettu laskettu aika ja muita vuosipäiviä - alkuvuonna ne saivat aikamoisia tunnekuohuja aikaiseksi, loppuvuonna enää lievempää aallokkoa. Mitään muuta aiheeseen liittyvää vuoden aikana ei sitten tapahtunutkaan.
Tässä kuussa on tullut kuluneeksi vuosia paristakin asiasta. Kolme vuotta ehkäisyn lopettamisesta ja kaksi vuotta siitä, kun aloimme yrittämään vauvaa. Noiden välillä luulin onnistuneeni ehkäisemään vuoden kiertoa seuraamalla, heh... Taidan olla tähän odottamiseen jo sen verran turtunut, että mokomat etapit meinasivat mennä huomaamatta ohi, mutta sain kuin sainkin niistä alakulon vielä aikaiseksi. Ehkä pitäisi jo saada uusia tapahtumia vanhojen tilalle.
Kp on 18. Tahtoisin astua aikakoneeseen ja hypätä viikon-puolitoista ajassa eteenpäin seuraavaan kiertoon. Voisin hypätä myös siihen päivään kun saan kutsun polille, tai vaikka suoraan polikäyntiin. Tai jos nyt vaikka samantein hyppäisi pari vuotta eteenpäin.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Hyviä päiviä taas
Olen koittanut joka aamu sängystä noustessa päättää, että tästä tulee hyvä päivä. Hyviä päiviä tässä on ollutkin. Kierron alkupuolella mielialaa on melko helppo pitää korkealla, ja olen yrittänyt buustata itseäni lisää.
Olen taas tuntenut itseni ihmiseksi, enkä vain epäonnistuneeksi naiseksi ja ihmiseksi, joka ei osaa ja pysty. Aurinkoiset päivät ovat myös piristäneet, vaikka päivätyöläisenä valonsäteistä voikin nauttia vain ikkunan läpi. Töissä on ollut kiireinen viikko, joka tekee mielelle ihan hyvää - ei ole liikaa aikaa miettiä. Välillä pohjamudissa möyriessä töihin keskittyminen on nollissa ja tuntuu ettei osaa ja pysty sielläkään mihinkään. Mukava jälleen tuntea, että kyllä sitä kuitenkin osaa ja pystyy, työntekoon ainakin, jos ei lapsen.
Lisäksi ostin itselleni matkaliput talvilomareissulle kaveria morjenstamaan, jei :) Onpahan keväälle muutakin odotettavaa kuin polikäynti. Ainakin hetkittäin tuntuu, että elämä on nyt ihan hyvää.
Olen taas tuntenut itseni ihmiseksi, enkä vain epäonnistuneeksi naiseksi ja ihmiseksi, joka ei osaa ja pysty. Aurinkoiset päivät ovat myös piristäneet, vaikka päivätyöläisenä valonsäteistä voikin nauttia vain ikkunan läpi. Töissä on ollut kiireinen viikko, joka tekee mielelle ihan hyvää - ei ole liikaa aikaa miettiä. Välillä pohjamudissa möyriessä töihin keskittyminen on nollissa ja tuntuu ettei osaa ja pysty sielläkään mihinkään. Mukava jälleen tuntea, että kyllä sitä kuitenkin osaa ja pystyy, työntekoon ainakin, jos ei lapsen.
Lisäksi ostin itselleni matkaliput talvilomareissulle kaveria morjenstamaan, jei :) Onpahan keväälle muutakin odotettavaa kuin polikäynti. Ainakin hetkittäin tuntuu, että elämä on nyt ihan hyvää.
tiistai 14. tammikuuta 2014
Odottelun seuraava vaihe
Itse kävin viime kuussa pari kertaa verikokeissa, miehen testitulokset kiikutettiin lääkärille eilen. Tänään hän sitten soitteli takaisin. Vaikka tiesin mitä puhelu pitää sisällään, jotenkin jännitti silti ja vahtasin puhelinta koko päivän vainoharhaisena. Mietin, miten paljon ehdinkään tulevaisuudessa vielä jännittää.
Omat tulokseni olivat kuulemma "normaalit", sen kummemmin erittelemättä. Teki mieli sanoa, että kierto ei kyllä ollut mitenkään normaali, vaan itselleni vallan epänormaalin normaali... Mutta mitäpä neuvolalääkäri sillä tiedolla olisi tehnyt. Tiedä sitten olisiko tulos ollut eri jossain muussa kierrossa, ehkä keho toimii sittenkin, vaikka aina päällisin puolin siltä ei näytä. Lupasi lähettää tulokseni vielä postissa, haluan niitä katsella rauhassa ja miettiä mitä se normaali tarkoittaa...
Nyt on sitten lähtenyt lähete polille jatkoa varten. Taas yksi etappi, jota odottaa.
Omat tulokseni olivat kuulemma "normaalit", sen kummemmin erittelemättä. Teki mieli sanoa, että kierto ei kyllä ollut mitenkään normaali, vaan itselleni vallan epänormaalin normaali... Mutta mitäpä neuvolalääkäri sillä tiedolla olisi tehnyt. Tiedä sitten olisiko tulos ollut eri jossain muussa kierrossa, ehkä keho toimii sittenkin, vaikka aina päällisin puolin siltä ei näytä. Lupasi lähettää tulokseni vielä postissa, haluan niitä katsella rauhassa ja miettiä mitä se normaali tarkoittaa...
Nyt on sitten lähtenyt lähete polille jatkoa varten. Taas yksi etappi, jota odottaa.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Nopeat, hitaat ja liikkumattomat
Miehen siemennestetutkimuksen tulokset tulivat vihdoin toissapäivänä. Ihan csi-tyyppistä tehokkuutta en klinikalta odottanut, mutta neljän viikon odotus tuntui jotenkin hirmuisen pitkältä, vaikka joulut ja muut olivatkin aikataulua sotkemassa. Kun kysessä on kuitenkin näyte joka tutkitaan samantein. Olin jo päättänyt, että jos kirjettä ei perjantaina postilaatikossa ole, soitan kiukkuisen puhelun klinikalle... Onneksi ei tarvinnut.
Lappusta sitten katseltiin yhdessä miehen kanssa, oli numeroa jos jonkin moista ja todettiin, ettei niistä mitään ymmärretä. Lopussa oli lyhyt sanallinen selvitys, siihen sitten toteamus, että ei kai se ihan toivoton ole. Tämän jälkeen paperi nakattiin sivuun, laitettiin ruokaa yhdessä ja vietettiin mukava ilta kahden kesken. Keskustelunaihetta tuloksissa olisi ollut, mutta kun ei tiedä mitä sanoa, parempi olla hiljaa, olla lähekkäin. Tunsin, että tunne ei ollut yksipuolinen.
Olin täysin asennoitunut siihen, että vika on minussa. Monen päivän tiputtelu ennen menkkoja, lyhyt ja vaihteleva luteaalivaihe, kohdunulkoinen raskaus... Mahdollisesti useampaakin vikaa. Simppatesti oli vain pakollinen vaihe ennen lähetteen saamista jatkotutkimuksiin. Tuloksia odotin lähinnä siksi, että saan ne laitettua eteenpäin, rattaan pyörähtämään yhden pykälän. Priimaa en näytteestä odottanut, kyseessä kun kuitenkin on neljää kymppiä lähenevä mies jonka elintavoissa on parannettavaa, mutta jotain keskivertoa kuitenkin.
Tiheys ja kokonaismäärä ovat normaalit, vasta-ainetesti heikosti positiivinen. Liikkuvuus on alentunut. Hedelmöittämiskyky saattaa olla alentunut.
Nopeita ja hitaita on yhteensä 24%, aika lailla alle viitearvon. Pieni osa sätkyttelee paikallaan, kaksi kolmasosaa mötköttää paikallaan liikkumatta. Eli aika hemmetin moni. Ne ei edes yritä mennä minnekään. Numeroina nuo näyttää omaan silmääni siltä, että "saattaa olla" on aikamoista vähättelyä.
Syitä ja seurauksia taitaa olla turha pohtia tässä vaiheessa, mutta kyllähän niitä pohtii väkisinkin. Olivatko simpat edelleen krapulassa miehen viikkoa aiemmin olleen pikkujoulureissun jäljiltä? Entä syksyinen lenssu korkeine kuumeineen? Ilmeisesti sekin saattaa teilata veijarit täysin ja siitä toipuminen voi viedä monta kuukautta. Töitä mies on myös koko syksyn painanut paljon ja stressikin taitaa vaivata, vaikkei sitä päälle päin huomaakaan. Ja sitten nuo elintavat... Enhän mä voi aikuiselle ihmiselle alkaa paasaamaan että nyt tupakka ja alkoholi pois. Tai rakas, sinusta on tullut pullukka, nyt lopetat sen munkkien ja suklaan syömisen. Mies on kuitenkin perusterve ja tekee fyysistä työtä joten yleiskunto ok. Painoindeksi saattaa olla vähän liian korkealla, mutta ei sekään kaikkea kerro kun läskin lisäksi löytyy myös lihasta. Omia elintapojani olen koittanut petrata, mutta mies taitaa uskoa lääkäriä ennemmin kuin minua, joten sitä odotellessa.
Selittääkö tuo sitten sen, että tässä pyörähti juuri käyntiin kolmas vuosi yritystä? En usko. Meitä syyllisiä taitaa olla kaksi, ja uskon edelleen olevani se suurempi syypää. Määrä kompensoi kuitenkin laatua, olettaisin että sen takia tuomio ei ollut "selvästi alentunut", ja netissä surffailun perusteella näytteiden laatu saattaa vaihdella ilman selkeää syytäkin. Eli kai se on parempi vain olla miettimättä noita tuloksia, ja koittaa ratasta pyöritellä hissukseen eteenpäin, kunnes selviää lisää.
Lappusta sitten katseltiin yhdessä miehen kanssa, oli numeroa jos jonkin moista ja todettiin, ettei niistä mitään ymmärretä. Lopussa oli lyhyt sanallinen selvitys, siihen sitten toteamus, että ei kai se ihan toivoton ole. Tämän jälkeen paperi nakattiin sivuun, laitettiin ruokaa yhdessä ja vietettiin mukava ilta kahden kesken. Keskustelunaihetta tuloksissa olisi ollut, mutta kun ei tiedä mitä sanoa, parempi olla hiljaa, olla lähekkäin. Tunsin, että tunne ei ollut yksipuolinen.
Olin täysin asennoitunut siihen, että vika on minussa. Monen päivän tiputtelu ennen menkkoja, lyhyt ja vaihteleva luteaalivaihe, kohdunulkoinen raskaus... Mahdollisesti useampaakin vikaa. Simppatesti oli vain pakollinen vaihe ennen lähetteen saamista jatkotutkimuksiin. Tuloksia odotin lähinnä siksi, että saan ne laitettua eteenpäin, rattaan pyörähtämään yhden pykälän. Priimaa en näytteestä odottanut, kyseessä kun kuitenkin on neljää kymppiä lähenevä mies jonka elintavoissa on parannettavaa, mutta jotain keskivertoa kuitenkin.
Tiheys ja kokonaismäärä ovat normaalit, vasta-ainetesti heikosti positiivinen. Liikkuvuus on alentunut. Hedelmöittämiskyky saattaa olla alentunut.
Nopeita ja hitaita on yhteensä 24%, aika lailla alle viitearvon. Pieni osa sätkyttelee paikallaan, kaksi kolmasosaa mötköttää paikallaan liikkumatta. Eli aika hemmetin moni. Ne ei edes yritä mennä minnekään. Numeroina nuo näyttää omaan silmääni siltä, että "saattaa olla" on aikamoista vähättelyä.
Syitä ja seurauksia taitaa olla turha pohtia tässä vaiheessa, mutta kyllähän niitä pohtii väkisinkin. Olivatko simpat edelleen krapulassa miehen viikkoa aiemmin olleen pikkujoulureissun jäljiltä? Entä syksyinen lenssu korkeine kuumeineen? Ilmeisesti sekin saattaa teilata veijarit täysin ja siitä toipuminen voi viedä monta kuukautta. Töitä mies on myös koko syksyn painanut paljon ja stressikin taitaa vaivata, vaikkei sitä päälle päin huomaakaan. Ja sitten nuo elintavat... Enhän mä voi aikuiselle ihmiselle alkaa paasaamaan että nyt tupakka ja alkoholi pois. Tai rakas, sinusta on tullut pullukka, nyt lopetat sen munkkien ja suklaan syömisen. Mies on kuitenkin perusterve ja tekee fyysistä työtä joten yleiskunto ok. Painoindeksi saattaa olla vähän liian korkealla, mutta ei sekään kaikkea kerro kun läskin lisäksi löytyy myös lihasta. Omia elintapojani olen koittanut petrata, mutta mies taitaa uskoa lääkäriä ennemmin kuin minua, joten sitä odotellessa.
Selittääkö tuo sitten sen, että tässä pyörähti juuri käyntiin kolmas vuosi yritystä? En usko. Meitä syyllisiä taitaa olla kaksi, ja uskon edelleen olevani se suurempi syypää. Määrä kompensoi kuitenkin laatua, olettaisin että sen takia tuomio ei ollut "selvästi alentunut", ja netissä surffailun perusteella näytteiden laatu saattaa vaihdella ilman selkeää syytäkin. Eli kai se on parempi vain olla miettimättä noita tuloksia, ja koittaa ratasta pyöritellä hissukseen eteenpäin, kunnes selviää lisää.
tiistai 7. tammikuuta 2014
Minä ja mies
Vaikka minä ja mies ollaan vauvaa tekemässä yhdessä (heh...), on vauvakuume kuitenkin vain minun ongelmani. Mies olisi täysin tyytyväinen elämään kaksistaankin. Sen takia hänen on vaikea ymmärtään niitä tunteita, joita tilanne minussa saa aikaiseksi. Ylipäätään hänen on vaikea ymmärtää vaihtelevia mielialojani muutenkaan, hän kun on itse tasainen viilipytty. Hänellä on myös perimiehinen tapa käsitellä ongelmia - ne unohtuvat kun keskittyy muuhun. Tästäkin syystä hänen on vaikea ymmärtää, että minä en tuosta noin vain pysty sysäämään lapsettomuutta mielestäni vain miettimällä jotain muuta, ainakaan yhtä helposti.
Siinä missä minä olen huolissani siitä, että lasta ei tule, mies on huolissaan siitä, että jos se tuleekin. Hän on huolissaan minun jaksamisestani ja parisuhteestamme. Hän on nähnyt minut muutaman viikon unettomuusjakson jälkeen, ja voin sanoa että en silloin ollut ihan parhaimmillani. Kyllä itseänikin hirvittää ajatella, miten vähillä unilla vauva-arkea jaksaisi pyörittää, kun jo muutaman viikon vähäunisuus tekee minusta itkuherkän hermoraunion joka ei pysty suunnilleen edes päättämään mitkä sukat laittaa jalkaan. Saatikka miten parisuhteen jaksaisi hoitaa siinä sivussa. Tiedostan kyllä itsekin että alku voi olla niin raskasta eri tavoin ettei sitä voi edes etukäteen kuvitella. En siis tiiraile tulevaan mitenkään ruusunpunaisten lasien läpi, mutta en halua keskittyä miettimään vain negatiivisia asioita, eiköhän se ole vain pieni osa, lopunkaiken. Ymmärrän, että osa tuosta miehen ajatuksenjuoksusta on vain puolustusmekanismia, jota itsekin monesti käytän, mutta jotenkin tässä tuo ei toimi omalla kohdallani.
Viimeksi kun asiasta juteltiin, hän siis luetteli liudan asioita, joiden takia ei haluaisi lasta, muun muassa nuo yllä mainitut. Hän on tällä hetkellä mukana yhä totisemmaksi muuttuvassa yrityksessä lähinnä siksi, että tietää miten tärkeä asia minulle on. Tuota ei pidä käsittää väärin - jos lapsi tulisi, olisi hän miehelle yhtä rakas kuin minullekin, mutta hän pärjäisi vallan mainiosti ilmankin. En siis ole väkisin hänestä isää tekemässä, hän vain olisi valmis tjottailemaan hamaan tappiin asti, tuli mitä tuli. Lisäksi myös mahdolliset hoidot hirvittävät häntä jo ajatuksen tasolla, vaikka olen koittanut selittää että ei tässä nyt mihinkään geenimuunteluun olla suuntaamassa saatikka nyt ihan täysin vararikkoonkaan...
Muiden blogeja lukiessa tulee mielikuva, että lähes kaikilla mies on touhussa yhtä tosissaan mukana. Välillä tunnen siitä(kin) kateutta. Tässä esimerkki toisenlaisesta todellisuudesta. Välillä miehen suhtautuminen ketuttaa, välillä luo turvaa siitä, että jos lasta ei tule, ei se tätä venettä kaada vaan yhdessä jatketaan. Hyvä mies tuo on enkä siitä luopuisi, vaikka aina ei ihan samalla aaltopituudella ollakaan
Siinä missä minä olen huolissani siitä, että lasta ei tule, mies on huolissaan siitä, että jos se tuleekin. Hän on huolissaan minun jaksamisestani ja parisuhteestamme. Hän on nähnyt minut muutaman viikon unettomuusjakson jälkeen, ja voin sanoa että en silloin ollut ihan parhaimmillani. Kyllä itseänikin hirvittää ajatella, miten vähillä unilla vauva-arkea jaksaisi pyörittää, kun jo muutaman viikon vähäunisuus tekee minusta itkuherkän hermoraunion joka ei pysty suunnilleen edes päättämään mitkä sukat laittaa jalkaan. Saatikka miten parisuhteen jaksaisi hoitaa siinä sivussa. Tiedostan kyllä itsekin että alku voi olla niin raskasta eri tavoin ettei sitä voi edes etukäteen kuvitella. En siis tiiraile tulevaan mitenkään ruusunpunaisten lasien läpi, mutta en halua keskittyä miettimään vain negatiivisia asioita, eiköhän se ole vain pieni osa, lopunkaiken. Ymmärrän, että osa tuosta miehen ajatuksenjuoksusta on vain puolustusmekanismia, jota itsekin monesti käytän, mutta jotenkin tässä tuo ei toimi omalla kohdallani.
Viimeksi kun asiasta juteltiin, hän siis luetteli liudan asioita, joiden takia ei haluaisi lasta, muun muassa nuo yllä mainitut. Hän on tällä hetkellä mukana yhä totisemmaksi muuttuvassa yrityksessä lähinnä siksi, että tietää miten tärkeä asia minulle on. Tuota ei pidä käsittää väärin - jos lapsi tulisi, olisi hän miehelle yhtä rakas kuin minullekin, mutta hän pärjäisi vallan mainiosti ilmankin. En siis ole väkisin hänestä isää tekemässä, hän vain olisi valmis tjottailemaan hamaan tappiin asti, tuli mitä tuli. Lisäksi myös mahdolliset hoidot hirvittävät häntä jo ajatuksen tasolla, vaikka olen koittanut selittää että ei tässä nyt mihinkään geenimuunteluun olla suuntaamassa saatikka nyt ihan täysin vararikkoonkaan...
Muiden blogeja lukiessa tulee mielikuva, että lähes kaikilla mies on touhussa yhtä tosissaan mukana. Välillä tunnen siitä(kin) kateutta. Tässä esimerkki toisenlaisesta todellisuudesta. Välillä miehen suhtautuminen ketuttaa, välillä luo turvaa siitä, että jos lasta ei tule, ei se tätä venettä kaada vaan yhdessä jatketaan. Hyvä mies tuo on enkä siitä luopuisi, vaikka aina ei ihan samalla aaltopituudella ollakaan
lauantai 4. tammikuuta 2014
Kp 1
No niin, eipähän tarvitse enää ihmetellä. Menkat ilmoittelivat itsestään jo eilen, ja tänä aamuna alkoivat kunnolla. Kierto 28 päivää, tiputtelua 1 päivä, ovis mahdollisesti bongattu 13 päivää sitten. Melkein oppikirjamainen kierto, enkä todellakaan ole tottunut tällaiseen.
Vaikka jänskätys meinasi olla melkoinen, en jaksa nyt olla oikeastaan edes pettynyt. En kuitenkaan osannut oikeasti edes toivoa, että ihme olisi tapahtunut.
Vuosikin vaihtui. Kaikkialla on toivoteltu hyvää uutta vuotta, kerrattu viime vuoden tapahtumia ja mietitty toiveita tämän vuoden varalle. Lyhyesti voisi todeta, että viime vuosi oli tavallaan parempi kuin edellinen, tavallaan huonompi - en ollut kertaakaan raskaana, mikä oli sekä huono että hyvä asia verrattuna edellisvuoteen. Edellisvuonna olin kerran raskaana ja kohdunulkoisen jälkeen melko maissa. Viime vuonna ei tapahtunut mitään ihmeellistä. En vaihtanut työpaikkaa, en asuntoa, en miestä. Oli toki hyviä hetkiä, hyviä reissuja ja hyviä tapahtumia, mutta päälimmäisenä mieleen tulee haikeus ja ahdistus.
Viime vuonna lapsettomuus valtasi mielen ja oli ajoittain liikaakin läsnä. Kuten se meinasi taas parina viime päivänä olla... On ikävä sitä aikaa, kun vaan totesi menkat alkaneeksi ja merkkasi ne kalenteriin. Ja teki saman taas muutaman viikon päästä. Nyt vaikka kuinka pättää jättää kalenterin välillä rauhaan, sitä puolivälissä alkaa ensin kytätä ovulaation ajankohtaa, ja sitten laskea päiviä ovulaatiosta mahdollisten menkkojen alkuun. Ja kierron lopulla sitä ei osaa enää keskittyä mihinkään muuhun. Tänä vuonna yritän päästä lapsettomuudesta eroon. Joko tulemalla raskaaksi, tai sitten opettelemalla elämään sen kanssa niin, ettei se valtaa mieltäni kokonaan. Parina viime kuukautena olen jo nähnyt ajoittain itsessäni hetkellisesti sen tasapainoisen naisen, joka on tyytyväinen elämäänsä ilman lapsia. Sitä haluan nähdä lisää. Siis jos sitä lasta ei kuulu, se lapsi olisi toki se ykkösvaihtoehto. Vai osaako lapsettomuutta täysin hyväksyä, ennenkuin on todettu että mitään toiveita lapsen saamiseksi ei ole?
Ensi viikolla toivon miehen simppatulosten tulevan, ja sen jälkeen pitäisi soitella lääkärille, jotta saisin lähetteen jatkotutkimuksiin. Siinä tapahtumia tämän vuoden alkuun. Jos hyvin käy, ennen kesää voin jo tietää enemmän. Asian eteen on ehkä jopa tehty jotain, jos oikein optimistiksi heittäydytään. Lisäksi yritän jälleen aloittaa terveemmän elämän ja itsestäni huolehtimisen. Tunnustan nimittäin omaavani paheita. Poltan tupakkaa ja käytän alkoholia. 5-10 savuketta päivässä, muutama saunaolut kerran-pari viikossa. Kumpikin aineita, jotka saattavat vaikeuttaa raskautumista, joten olen siis mielessäni tavallaan huono "yrittäjä". Ja silti en osaa olla ilman. Silloin kun raskautta alettiin yrittämään, olin kyllä muutaman kuukauden polttamatta ja alkoholinkin jätin melko vähille, mutta siitä se sitten on taas lähtenyt stressikäyrän nousun myötä. Nyt on tarkoitus saattaa nuokin asiat paremmalle tolalle, jotteivät minua naura polilta ulos, jahka sinne asti joskus pääsen. Ja toki sillä omallakin terveydellä on väliä, sitä ei vain aina jaksa kiinnostua omasta hyvinvoinnista. Mutta eiköhän tuossa ole tarpeeksi tavoitteita tälle vuodelle... Noihin kun lisää vielä tulevien reissujen suunnittelun ja mahdolliset uudistukset töissä, joten hyvää vuotta odotan tulevaksi.
Vaikka jänskätys meinasi olla melkoinen, en jaksa nyt olla oikeastaan edes pettynyt. En kuitenkaan osannut oikeasti edes toivoa, että ihme olisi tapahtunut.
Vuosikin vaihtui. Kaikkialla on toivoteltu hyvää uutta vuotta, kerrattu viime vuoden tapahtumia ja mietitty toiveita tämän vuoden varalle. Lyhyesti voisi todeta, että viime vuosi oli tavallaan parempi kuin edellinen, tavallaan huonompi - en ollut kertaakaan raskaana, mikä oli sekä huono että hyvä asia verrattuna edellisvuoteen. Edellisvuonna olin kerran raskaana ja kohdunulkoisen jälkeen melko maissa. Viime vuonna ei tapahtunut mitään ihmeellistä. En vaihtanut työpaikkaa, en asuntoa, en miestä. Oli toki hyviä hetkiä, hyviä reissuja ja hyviä tapahtumia, mutta päälimmäisenä mieleen tulee haikeus ja ahdistus.
Viime vuonna lapsettomuus valtasi mielen ja oli ajoittain liikaakin läsnä. Kuten se meinasi taas parina viime päivänä olla... On ikävä sitä aikaa, kun vaan totesi menkat alkaneeksi ja merkkasi ne kalenteriin. Ja teki saman taas muutaman viikon päästä. Nyt vaikka kuinka pättää jättää kalenterin välillä rauhaan, sitä puolivälissä alkaa ensin kytätä ovulaation ajankohtaa, ja sitten laskea päiviä ovulaatiosta mahdollisten menkkojen alkuun. Ja kierron lopulla sitä ei osaa enää keskittyä mihinkään muuhun. Tänä vuonna yritän päästä lapsettomuudesta eroon. Joko tulemalla raskaaksi, tai sitten opettelemalla elämään sen kanssa niin, ettei se valtaa mieltäni kokonaan. Parina viime kuukautena olen jo nähnyt ajoittain itsessäni hetkellisesti sen tasapainoisen naisen, joka on tyytyväinen elämäänsä ilman lapsia. Sitä haluan nähdä lisää. Siis jos sitä lasta ei kuulu, se lapsi olisi toki se ykkösvaihtoehto. Vai osaako lapsettomuutta täysin hyväksyä, ennenkuin on todettu että mitään toiveita lapsen saamiseksi ei ole?
Ensi viikolla toivon miehen simppatulosten tulevan, ja sen jälkeen pitäisi soitella lääkärille, jotta saisin lähetteen jatkotutkimuksiin. Siinä tapahtumia tämän vuoden alkuun. Jos hyvin käy, ennen kesää voin jo tietää enemmän. Asian eteen on ehkä jopa tehty jotain, jos oikein optimistiksi heittäydytään. Lisäksi yritän jälleen aloittaa terveemmän elämän ja itsestäni huolehtimisen. Tunnustan nimittäin omaavani paheita. Poltan tupakkaa ja käytän alkoholia. 5-10 savuketta päivässä, muutama saunaolut kerran-pari viikossa. Kumpikin aineita, jotka saattavat vaikeuttaa raskautumista, joten olen siis mielessäni tavallaan huono "yrittäjä". Ja silti en osaa olla ilman. Silloin kun raskautta alettiin yrittämään, olin kyllä muutaman kuukauden polttamatta ja alkoholinkin jätin melko vähille, mutta siitä se sitten on taas lähtenyt stressikäyrän nousun myötä. Nyt on tarkoitus saattaa nuokin asiat paremmalle tolalle, jotteivät minua naura polilta ulos, jahka sinne asti joskus pääsen. Ja toki sillä omallakin terveydellä on väliä, sitä ei vain aina jaksa kiinnostua omasta hyvinvoinnista. Mutta eiköhän tuossa ole tarpeeksi tavoitteita tälle vuodelle... Noihin kun lisää vielä tulevien reissujen suunnittelun ja mahdolliset uudistukset töissä, joten hyvää vuotta odotan tulevaksi.
torstai 2. tammikuuta 2014
Kp 27
Kyllä taas naista koetellaan. Tuhruvuodosta ei ole vielä merkkiäkään. Ei ennenkuulumatonta tämäkään, vallan kerran on viimeisen vuoden aikana käynyt vastaavasti... Silloin hermo petti kp 29 jolloin tein raskaustestin, negan tietysti, ja menkat alkoiva seuraavana päivänä. Melkein mieluummin ottaisin jo lyhyen tuhrukierron, silloin pää pysyy edes hieman paremmin läjässä... Miten ihminen voikaan olla tällainen hermoheikko? Missä on taas sellaiset päivät ja viikot, kun pystyn miettimään jotain muutakin?!
Olen koittanut itselleni hokea ettei tämäkään mitään tarkoita, kuukaudet ja kierrot ovat erilaisia keskenään ja mitä vain voi käydä. Ei tuo hokeminen mitään auta, asia pyörii silti jatkuvasti mielessä. Mikäs siinä sitten. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, ja jos musta alkaa tuntua että mun mielenterveys vaatii selvyyden saamista tähän asiaan, niin silloin on pissattava kuppiin ja uitettava siellä tikkua. Ajelin siis kauppaan ja valkkasin valikoiman kolmesta raskaustestipakkauksesta kivoimman näköisen. Herkimmän olisin valinnut, mutta kun ei missään mainittu herkkyydestä mitään. Kotona sitten surffasin netissä kun odottelin että edellisestä vessakäynnistä olisi edes pari tuntia.
Onnistuin tietenkin valkkaamaan testeistä juuri sen epäherkimmän. Ja sellaisen, joka saattaa näyttää jotain omituisia aavehaamuja, jotka katoaa. Jei. Note to self: tee taustatyö jatkossa ennen kauppaan menoa. Jos noiden testien ostamiseen joskun tulee olemaan oikea syy.
RFSU:n testi siis kyseessä, nettilähteiden mukaan herkkyys 50 mIU/mL, kun herkimmät ovat 10. Tällä on mentävä, joten tuumasta toimeen. Testi tuli tehtyä, ja tuijottelin sitä valehtelematta 15 minuuttia. Kääntelin ja vääntelin, kokeilin eri valoa ja kulmaa ja ajattelin että voiko sitä ihminen hullummaksi tulla. Sitten tuli todistettua itsekin sellainen mystinen aavehaamu. Sen sijaan että näin toisen viivan vain sieluni silmillä, toinen viiva alkoi oikeasti näkyä. Melkein jopa joka kulmassa... Ja kun tuijottelin testiä vielä muutaman minuutin lisää, tuo mystinen jälki katosi. Näin on kuulemma muillekin tapahtunut, eikä tuo tarkoita yhtikäs mitään. Eli puhdas negahan tuo oli.
Summa summarum. En ole raskaana. Paitsi, että ja mutta. Joko odotan pari päivää ja menkat alkavat. Tai sitten haen eri merkkisen testin, sellaisen paljon herkemmän... Joka todennäköisesti näyttäisi myös negaa, mutta saisinpahan mielenrauhan nopeammin.
Olen koittanut itselleni hokea ettei tämäkään mitään tarkoita, kuukaudet ja kierrot ovat erilaisia keskenään ja mitä vain voi käydä. Ei tuo hokeminen mitään auta, asia pyörii silti jatkuvasti mielessä. Mikäs siinä sitten. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, ja jos musta alkaa tuntua että mun mielenterveys vaatii selvyyden saamista tähän asiaan, niin silloin on pissattava kuppiin ja uitettava siellä tikkua. Ajelin siis kauppaan ja valkkasin valikoiman kolmesta raskaustestipakkauksesta kivoimman näköisen. Herkimmän olisin valinnut, mutta kun ei missään mainittu herkkyydestä mitään. Kotona sitten surffasin netissä kun odottelin että edellisestä vessakäynnistä olisi edes pari tuntia.
Onnistuin tietenkin valkkaamaan testeistä juuri sen epäherkimmän. Ja sellaisen, joka saattaa näyttää jotain omituisia aavehaamuja, jotka katoaa. Jei. Note to self: tee taustatyö jatkossa ennen kauppaan menoa. Jos noiden testien ostamiseen joskun tulee olemaan oikea syy.
RFSU:n testi siis kyseessä, nettilähteiden mukaan herkkyys 50 mIU/mL, kun herkimmät ovat 10. Tällä on mentävä, joten tuumasta toimeen. Testi tuli tehtyä, ja tuijottelin sitä valehtelematta 15 minuuttia. Kääntelin ja vääntelin, kokeilin eri valoa ja kulmaa ja ajattelin että voiko sitä ihminen hullummaksi tulla. Sitten tuli todistettua itsekin sellainen mystinen aavehaamu. Sen sijaan että näin toisen viivan vain sieluni silmillä, toinen viiva alkoi oikeasti näkyä. Melkein jopa joka kulmassa... Ja kun tuijottelin testiä vielä muutaman minuutin lisää, tuo mystinen jälki katosi. Näin on kuulemma muillekin tapahtunut, eikä tuo tarkoita yhtikäs mitään. Eli puhdas negahan tuo oli.
Summa summarum. En ole raskaana. Paitsi, että ja mutta. Joko odotan pari päivää ja menkat alkavat. Tai sitten haen eri merkkisen testin, sellaisen paljon herkemmän... Joka todennäköisesti näyttäisi myös negaa, mutta saisinpahan mielenrauhan nopeammin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)