Sivustakatsoja

Tuntuu ettei siitä ole kuin hetki kun työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. Niin elävästi voin muistaa kuinka vaikea minun oli häntä onnitella. Oli taas vaihteeksi ollut hiukan synkempi päivä ja tuollaisen uutisen kuuleminen oli kuin isku palleaan. Selvisin siitä tilanteesta, mutta loppupäivä meni kyyneliä pidätellen, tuijotellen ulos ikkunasta näkemättä mitään. Kotiin karkasin hieman etuajassa ja annoin itkun tulla.

Yhtä hyvin muistan senkin, kun toinen ystäväni hieman yli vuosi sitten kertoi samanlaisen uutisen. Silloin olin juuri muutamaa päivää aiemmin käynyt sairaalassa hakemassa myrkkypiikin oman kohdunulkoisen raskauteni hoitoon. Muistan missä seisoimme, millainen sää oli ja miten syksy tuoksui ilmassa. Tuntuu että siitäkin on vain hetki. Vastaavia uutisia on matkalle mahtunut monia muitakin, mutta noista on elävimmät muistot. Niin monelle on tällä välin tapahtunut niin paljon, itselläni elämä jatkuu samanlaisena kuin se on ollutkin.

En minä noita päivät pääksytysten mieti, palasivat vain taas mieleen nyt kun työkaveri tekee lähtöä äippälomille - pakkailee tavaroitaan ja muiden hössötys hänen ympärillään kasvaa päivä päivältä.
Olen sivustakatsoja, katson kateellisena miten muut kokevat sitä mitä itsekin haluaisin kokea. Välillä tuntuu että olen sivustakatsoja koko elämässäni. Pitäisi muistaa yrittää nauttia elämästä tällaisena kuin se on, eikä aina haikalla jonkin sellaisen perään, jota ei ole.

En halua hautautua kateuden ja katkeruuden tunteisiin, vaan haluan olla onnellinen muiden puolesta, eihän heidän onnensa ole minulta pois. Toisinaan siihen pystynkin, joskus vielä toivottavasti useammin. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään.

Kesällä oli jotenkin helpompi keskittyä siihen omaan elämään, aurinkoiset päivät pitivät pirteänä ja energiaa piisasi aivan eri tavalla kun nyt yhä lyhyemmiksi käyvinä syyspäivinä. Ulkona viihtyi enemmän ja tuli touhuttua kaikenlaista. Nyt jotenkin vain odottaa että aika kuluu, jotta voi odottaa vähän lisää. Pitäisi selvästi hankkia lisää harrastuksia, kun vain keksisi mitä.

Harmaata

Ikkunasta näkyvä harmaus on levittäytynyt sisällenikin. Töissä saisi olla kiireempää, nyt on liikaa aikaa miettiä. Jotenkin taas ei osaa edes miettiä mitään positiivisia ajatuksia vaan sitä yhtä, jonka tunnen olevan polttomerkitty kasvoihini ja näkyvän metrien päähän. Vaikka eiväthän nuo lapsettomuudestani tiedä, paria lukuun ottamatta.

Työkaverin kasvava vatsa ärsyttää myös, onneksi hän on pian jo jäämässä pois. Tänä aikana kun itse olen odottanut odottamista, on naapurustoon syntynyt neljä lasta ja töissäkin on nyt kolmas jäämässä äippälomille. Jei. Toisinaan heidän puolestaan jaksaa olla enemmän iloinen, toisinaan vähemmän. Tänään on taas sellainen päivä, että isot vatsat haluaa kiertää kaukaa.

Tällaisina harmaina päivinä ajatuskin on jotenkin jähmeä, tuntuu että päässä kaikki liikkuu jotenkin junnaten, harmaan tahman ympäröimänä. Tekisi mieli vain mennä nukkumaan ja herätä huomenna paremmilla fiiliksillä. Nytkin kun koitan kirjoittaa, punainen lanka häviää koko ajan jonnekin ulottumattomiin juuri kun siitä meinaa saada kiinni.

Kierto on siinä vaiheessa, jossa yleensä ei harmita juuri mikään – kaikki on siis vielä mahdollista mutta menkkojen odotus ei vielä stressaa. Olen melko pitkälti luopunut toivosta että ilman apua tulisin raskaaksi, mutta silti joka kuukausi huomaan seuraavani tuota samaa hemmetin kaavaa, vaikka kuinka yrittäisin olla toivomatta ja kuvittelematta. Vaikka koitan olla katsomatta allakkaa ja laskematta päiviä ja kyttäämättä ovulaatiota, teen sitä kuitenkin. Pitäisi varmaan luopua kännykkäkalenterin käytöstä ja siirtyä paperiversioon, ja jemmata se jonnekkin hyvään piiloon...

Harmaa sää ei juurikaan lenkille houkuttele, mutta kai se on koitettava josko happihyppely hieman raikastaisi olotilaa.

Miten lapsia hankitaan

Ensimmäiset treffit asian tiimoilta olivat tosiaan tällä viikolla ja sujuivat hyvin. En herkistellyt vaan olin vallan asiallinen ja jopa huumorintajuinen - kun hoitaja kysyi mitä tiedän lasten hankkimisesta, purskahdin nauruun... Hän viittasi lähinnä ovulaation ajankohtaan ym. mutta tuossa kontekstissa kysymys oli vallan absurdi :) Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin kyllä, hänen tutkiskeltuaan allakkaani yhdyntöjä on kuulemma ollut riittävästi oikeina ajankohtina...

Taustaa

Nuorempana ajatus perheen perustamisesta oli lähinnä tasoa "ehkä joskus". Se ei tuntunut silloin juurikaan tärkeältä tai merkitykselliseltä, siis se että minulla olisi joskus lapsia. En oikeastaan edes osannut kuvitella itseäni äitinä. Aika on kuitenkin siitä metka, että kuluessaan se saa näkökannat muuttumaan ja ajatukset ohjautumaan uusiin uomiin, ainakin joissain määrin. Muutama vuosi sitten huomasinkin haaveilevani pienten jalkojen töminästä ja omasta pienestä meidän perheessä, johon kuuluvat siis itseni lisäksi mieheni ja pari karvajalkaa.

Ajatus sai hautua rauhassa jonkin aikaa, toisinaan pulpahdellen mieleen useammin ja toisinaan hautautuen kaiken muun elämän taustalle. "Ehkä joskus" oli kuitenkin edelleen vahvin ajatus, korvautuen toisinaan "sitten joskus"-ajatuksella. Haave omasta lapsesta kuitenkin kasvoi hiljalleen yhä vahvemmaksi ja mielestä hävisivät sanat ehkä, sitten ja joskus.

Pillerit jäivät pois vuoden 2011 alussa. Vuoden verran kuitenkin edettiin edelleen sitten joskus-asenteella ehkäisten kiertoa seuraamalla, kunnes vuoden 2012 alussa käännettiin ajoitus toisin päin ja aloitettiin varsinainen yritys. Pessimisti ei pety, joten en odottanutkaan tulevani samantein raskaaksi, mutta silti muuman kuukauden jälkeen alkoi epäilys heräillä, jotta kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Alkusyksystä kuitenkin menkat olivat vihdoin muutaman päivän myöhässä ja tikkuun piirtyi myös hailakka toinen viiva. Hetken aikaa ehdin olla onneni kukkuloilla ja myhäilin päivät pitkät oman pienen salaisuuteni ihanuutta. Pitkään ei riemua kuitenkaan riittänyt, kohdunulkoinen raskaus hoidettiin lääkkeillä muutamaa viikkoa myöhemmin. Nyt, vuotta myöhemmin uudesta raskaudesta ei ole vieläkään tietoakaan. Olen jälleen tilanteessa "ehkä joskus", nyt vain tahtomattani.

Kaikki mahdolliset lapsettomuuden herättämät ajatukset ja tunteet on tullut koettua, siltä ainakin tuntuu. Olen ollut ahdistunut, masentunut, pettynyt, surullinen, huolestunut, epätoivoinen. Kokenut olevani epäonnistunut, huono ihmisenä, kykenemätön täyttämään sitä ihmisen ainoaa luontaista tehtävää. Tunteet ovat menneet vuoristorataa pettymyksestä toiseen. Toki hyviäkin hetkiä on, paljon, mutta paljon on ollut synkkyyttäkin.

Kun alkoi käydä selväksi että jotain vikaa jossain on, olin jokseenkin hukassa. Pelkäsin lähteä tutkimuksiin, sillä en halunnut tietää mitä siellä selviäisi. En halunnut tietää että en ikinä voisi saada omaa lasta. Halusin säilyttää edes sen pienen toivon, joka minulla olisi, jos en tietäisi. Toisaalta pelkäsin mahdollisia hoitoja, sitä että psyykeni ei kestäisi niiden tuomaa stressiä saati hormonimyllerrystä. En minä lääkäreitä pelkää, en piikkejä enkä sitä että minua sörkitään, vaan lähinnä se henkinen puoli tuntui pelottavalta. Nyt kuitenkin olen stressannut niin pitkään itsekseni, että jotain on pakko tehdä. Minun täytyy tietää missä vika on. Jos asialle jotain voidaan tehdä, niin hieno homma. Olen valmis. Jälleen aika on kummasti saanut ajatukset kääntymään...

Nyt, kun takana on melkein kaksi vuotta turhia toiveita ja kuukausittaisia pettymyksiä, olen vihdoin valmis ottamaan ensimmäisen askelen. Nyt olen käynyt neuvolahoitajan juttusilla kartoittamassa tilannetta, ja kuukauden päästä on ensimmäinen lääkäriaika. Tämänhetkistä pistettä lähestyessäni olen lukenut lukemattomia blogeja ja surffannut netissä luvattoman paljon. Jumittanut koneen äärellä, hakenut tietoa ja vertaistukea. Ja potenut samalla huonoa omaatuntoa siitä, että en sitä aikaa ole viettänyt esim. lenkkipoluilla... Tuntuu että sen se on kuitenkin vaatinut, eivätkä tunnit tietokoneen äärellä ole hukkaan menneet.

Sitä myötä kun seuraamieni blogien tarinat ovat pikkuhiljaa vaihtaneet suuntaa kukin vuorollaan, tuntui aika olevan kypsä myös omalle blogilleni. Ehkä tänne joku joskus eksyy, ehkä ei, tervetuloa siis jos olet tätä lukemassa. Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle monesti elämän vaikeissa tilanteissa ollut henkireikä, jotenkin kun näkee omat ajatuksensa mustana valkoisella, niitä ymmärtää itsekin paremmin. Kirjoittamalla tänne haluan siis lähinnä selventää omia ajatuksiani ja keventää mieltäni, mutta jos joku vertaistukea etsivä ajatuksistani jotain saa irti, vielä parempi.