perjantai 26. syyskuuta 2014

Välitilinpäätös

Paljon on vettä virrannut Vantaassa sitten viime kirjoituksen. Ja ei, raskausuutista ei tarvitse pelätä :P

Loman muistelu ja tulevien hoitojen miettiminen saivat jotain naksahtamaan päässäni edellisen postaukseni jälkeen. Hyvällä tavalla, tavallaan. Kun mietin, miten rentoutunut oloni kesällä pitkästä aikaa oli, silmäni avautuivat. Vastaavasti, kun mietin, miten stressaantunut olin pari edeltävää vuotta ollut lapsettomuuden takia, en voinut olla vavahtamatta ajatusta, miten paljon tulisin stressaamaan vielä hoitoja toisensa perään ennalta määräämättömän ajan. Jatkuvaa tietoisuutta omasta vajavaisuudesta, pelkoja, huonommuuden tunnetta, ahdistusta, sitä kaikkea mikä mukana seuraa. Ilman kunnon lomaa ja täydellistä irtiottoa kaikesta en olisi välttämättä edes tajunnut, missä mennään. Vaakakupissa painoi kaksi todella suurta asiaa, ja mä valitsin oman hyvinvointini. Tai en edes valinnut, se kuppi vain alkoi itsestään painaa enemmän.

Pian päättyvän kierron alussa olisi pitänyt hakea apteekista piikkejä ja varata aikaa kontrolliultraan toista inseminaatiota varten. En tehnyt kumpaakaan. Aioin soittaa polille ja kysyä, kauan lähetteeni on voimassa, mutta en ole saanut aikaiseksi sitäkään. Tällä hetkellä en aio hoitoja jatkaa. Mitä tulevaisuus tuo, sitä en tiedä.

Sorruin samaan syssyyn sattuman kautta toteuttamaan yhden melko kliseisen homman, nimittäin hankin koiran. Päätös tapahtui aika extempore, mutta asiaa olen kuitenkin miettinyt jo pitkään, ajatus on muhinut mielessäni pidempään kuin lapsen hankkiminen. Lapsuudenkodissani on ollut koiria, ja tuo karvahousu sujahti pieneen perheesemme lopulta kuin nakutettuna muiden lemmikkiemme joukkoon. Mies oli alkuun huolissaan, että paikkaan tuolla vain lapsenkaipuutani, mutta on sekin tuolle jo aivan myyty... Eikä enää epäile, ettenkö erottaisi ihmislasta ja koiraa toisistaan. Eläin on eläin, se ei ole korvaamassa mitään muuta vaan on joukossamme omana itsenään. Se, että nyt on enemmän motivaatiota liikkua ulkona ja touhuta kaikkea, ja vastaavasti vähemmän aikaa miettiä omia asioita, ei toki ole huono asia.

Summa summarum. En tiedä, kauanko tätä fiilistä kestää, mutta itseni tuntien olen harvinaisen pitkään mennyt hyvillä fiiliksillä eteenpäin. Edelleen havahdun loppukierrosta vahtimaan olotiloja ja laskemaan päiviä, mutta nyt ilman turhia toiveita ja suuria pettymyksiä. Olen kestänyt muutama viikko sitten läpi yhdet ristiäiset, enkä kokenut siellä tarvetta kaapata vauvaa kotiini, olin vain tyytyväinen kun sain poistua ennen suurempia itkuja kotiini. Tällä hetkellä juon siideriä, syön juustonaksuja ja katselen tekkarista Vain elämää-sarjaa. Kukaan ei vaadi minulta mitään eikä minun tarvitse koko ajan huolehtia ja olla valppaana. Rento perjantai. Pitkästä aikaa osaan nauttia näistä hetkistä. En osaa ennustaa kauanko tätä jatkuu ja koska kuume palaa, jos tai kun niin käy, niin mietin asiaa uudestaan. Selkeää syytä lapsettomuudellemmehan ei ole, ja vihdoinkin, pian neljä vuotta ehkäisyn lopettamisen jälkeen, olen päässyt kerrankin siihen olotilaan, että tulee, jos on tullakseen.

Nostan hattua, teille, joilla hoidot eivät heti auta ja joudutte jatkamaan niissä pidempään. Pystyn nyt tunnustamaan, että itse en sitä jaksaisi. Palaan niiden pariin ehkä sitten, kun olen akkuni ladannut, ehkä.


perjantai 8. elokuuta 2014

Lomalta palattu

Kesäkuun alussa oli ensimmäinen inseminaatio, tulokseton sellainen. Sen jälkeen alkoi polin kesätauko, ja samalla aloitin oman lomani lapsettomuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Loma olikin loistava :) En lukenut lapsettomuusblogeja, en päivittänyt omaani. Jos aihe meinasi pukata mieleeni, painoin sen sieltä pois. Heinäkuussa alkoi kesäloma töistä, ja samantein lomamatka. Puolentoista viikon roadtrip ulkomaille, jollaista ei todellakaan tehtäisi raskaana/vauvan/pienen lapsen kanssa. Nautin olostani, eivätkä (tietysti) lomalle osuneet menkatkaan pilanneet tunnelmaa.

Lomaan mahtui myös kotimaanmatkailua ja mökkeilyä, kaikkea ihanaa ja rentouttavaa (vaikkakin uuvuttavaa, koska en juurikaan osaa nukkua kuin kotisängyssä, jos sielläkään...). Pidin lapsettomuusmörön tietoisesti taka-alalla, ja siellä se pysyikin niin kauan kuin reissuja ja aktiviteetteja riitti. Loman viimeisellä viikolla oli viimein aikaa rentoutua kotosalla, ja silloin hetken mielijohteesta vilkaisin blogilistani blogit läpi... Onnea kaikille onnistuneille :)  Sekosin laskuissa, mutta hämmentävän moni oli onnistunut yrityksessään sillä välin kun minä koitin unohtaa koko yrityksen (ja salaa toivoin, että unohtaminen olisi keino onneen, juuh...) Olen onnellinen puolestanne, ja samalla, no niin, tietäähän sen, kun olen tällainen katkera paska. Omat prosenttinihan siinä laskevat. Mutta ei se ole teidän onnestanne pois, se on jotain ainutkertaista ja teille oikeutettua. Anteeksi jo etukäteen, että kohta poistan teidät lukulistaltani.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogeja jo tiiviimmin, ja pakkohan se oli tännekin alkaa naputtamaan. Kun tuttuihin ympäristöihin, kuvioihin, kaavoihin palaa, palaa myös lapsettomuusmörkö - ja tännehän minä sen puran. Ahdistaa, miten tuntuu taas koko systeemi kaatuvan niskaan, vaikka juuri luulin, että se voisi pysyä pois lomasta ja pakomatkasta huolimatta - tai niiden ansiosta. Mutta ei. Kai se lapsettomuusmörkö on ollut osa arkeani jo niin pitkään, että kun arkeen palaa, palaa se mukana. Tuosta pisäisi päästä eroon, kun vain tietäisi miten. Jos en saa tupakanhimoa pois päästäni, miten saan sieltä lapsenkaipuun?!

Stressikäyrä nousee taas. Tiputtelua neljättä päivää, menkat alkavat huomenna tai viimeistään sunnuntaina. En uskalla laskea kalenterista päiviä seuraavaan kiertoon. Polin kesätauko päättyy parin viikon päästä, ehtiikö toinen inseminaatio seuraavaan kiertoon, vai vasta seuraavaan? Haluanko sinne? Vaikka ensimmäinen tuntui henkisesti helpolta etukäteisjännityksen jälkeen, sama jännitys vähintään yhtä pahana alkaa jo puskea päälle. Kesäloman univelan jälkeen unirytmi on sekaisin, ja pieninkin stressinpoikanen vie nyt yöunet mennessään. Argh. Pirun kesätauko. Alkuun polin tauko tuntui oikein sopivalta, nyt tuntuu, että olisi samaa höökää pitänyt jatkaa toiseen ja kolmanteen, etten joudu samoja asioita miettimään uudestaan. Vai joutuuko ne silti? Aina uudestaan?

Parina viime yönä sängyssä pyöriessäni olen miettinyt lapsettomuutta, tai lähinnä sen olemusta minussa. Tai sen itsekkyyttä. Kuinka Minä haluan lapsen. Minulla on oikeus haluta ja Minulla on oikeus surra, kun en sitä saa. Kuinka Minua pitää ymmärtää, ja Minulla on oikeus loukkaantua. Tuo MinäMinäMinä-kuvio alkaa aika pian ahdistamaan, kun sitä miettii kuvion ulkopuolelta. Mutta minkä Minä sille voin, kun olen sisäpuolella? Samalla muistelen, kuinka lomalla monesti mietin, että "tätäkään en voisi tehdä, jos olisi lapsia". Ajatus tuntui hyvältä. Juuri tuon takia ajatus tulevasta inseminaatiosta alkaa ahdistamaan. Kun Minä sitä ja Minä tätä, niin nyt piikitän Minuun sitä ja Minuun tätä, jotta voitte tuikata tuota mieheni spermaa Minuun. Että vaikka hyvä on näinkin, niin silti kun Minä. Tavallaan ymmärrän miestäni, jonka on vaikea ymmärtää minua, mutta silti Minä. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa, mutta ajatuksesta on itsenikin vaikea saada kiinni.. :P

Samaan aikaan kun blogilistallani pyörii plunssa-aalto, myös mm. Kimi Räikkösen emäntä on raskaana. Ja ties kuka muu. Aina joku ja jossain. Parin viikon päästä olisi yhdet ristiäiset, lahjaakin pitäisi miettiä. Kuulin, että jälkimmäinen pariskunta odotti plussaa aikansa, vaikka nuoria ovatkin. Tavallaan helpottaa, tavallaan ei. Toivottavasti ristiäispäivä on hyvä, enkä pillahda siellä itkuun tai jotain muuta vastaavaa kivaa.

Lomanjälkeinen avautumistulva päättyy, kiitos ja anteeksi ja kuullaan taas pian :)


Edit: PS. Toivottavasti en pöllinyt kenenkään taustakuvaa, saa sanoa...

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kun ei niin ei

Eipä sitä edellisen postauksen jälkeen tarvinnut viikkoa odotella ja piinailla, pari päivää riitti. Kierto ennätyslyhyt 21 päivää, kun menkat alkoivat yhdeksäntenä päivänä inssin jälkeen. Se siitä oman hormonitoiminnan testaamisesta. Voisin jossitella, olisiko tukilääkitys auttanut jotain, mutten jaksa. Mitäpä iloa siitä olisi ollut, että vuoto pysyy lääkkeillä pois, jos tuolla sisällä ei mitään kuitenkaan ole tapahtuakseen. Noista mun munista mihinkään oo.

Olisihan se ollut liikaa toivottu, että eka inssi olisi tuottanut tulosta. Kattellaan sitten syssymmällä, onko kiinnostusta seuraaviin. Aion nyt aloittaa lomailun lapsettomuudesta ja nauttia kesästä. Itku tuli lauantaina kun vuoto alkoi, mutta mies lohdutti sen pois. Osasi kerrankin halata poruista akkaa pyytämättä. Ei sanonut, että vielä meilläkin tärppää, oli vain hiljaa ja piti sylissä. Ihana mies se on, ja hyvä meillä on kahdestaankin. Nyt aion keskittyä nauttimaan elämästä kahdestaan ja koittaa hätistää lapsettomuusmörön jonnekin kauas pois, ans kattoo onnistunko.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Vielä viikko

Aika matelee, vaikka toisaalta tuntuu, että viikon takaisesta inssistä on jo ikuisuus. Luulin pystyväni ottamaan iisisti, mutta parin viime päivän aikana olen huomannut mielialojen heilahtelevan miten sattuu ja olen kilahdellut mitättömistä asioista. Taidan siis kuitenkin stressata näinä piinapäivinä aika lailla, vai pitäisikö vain syyttää kroppaan pumpattuja hormoneja - tai niiden poistumista?

Toivonkipinä on olemassa ja se tuikkii välillä, mutta täyteen liekkiin tuo kipinä ei ole roihahtanut. Olo on enimmän osan ajasta pessimistinen onnistumisen suhteen tai vain neutraali. Pahinta on se, että asia pyörii mielessä liian usein. On se kumma, että vaikka odotuksen odotusta on takana jo pian kaksi ja puoli vuotta, niin parin viikon odottaminen tuntuu niin hiton tuskaiselta.

Omituisista olotiloista on turha edes mainita mitään, kun ei niitä tässä vaiheessa kuuluisi ollakaan. Rintoja aristaa, mutta se on ihan normimeininki ennen menkkoja muutenkin. Väsymystä on, mutta ei se ole ihmekään, kun ei uni meinaa tulla iltaisin silmään. Plaah.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Melkein täydellistä

Ensimmäinen inseminaatio tuli sitten tehtyä eilen. Tai lääkärin sanoin laitettiin "treffit käyntiin". Nyt menossa elämäni pisin kaksiviikkoinen. Testipäivä juhannusaatto, turha tulla kenenkään kyselemään multa juhannussuunnitelmia... ;)

Vaste lääkkeisiin oli siis juuri se, mitä pitikin. Kaksi follia, joista toinen oli juuri ennen inssiä ovuloinut, toinen valmiina ovuloimaan pian. Kohdun limakalvo oli 9-10 milliä ja kuulemma oikein kaunis (eh...). Ajoitus täydellinen. Siimahäntiä lähti 13 miljoonaa, joista eteenpäin liikkuvia 84 %, joka ymmärtääkseni ok. Kaikki siis likipitäen täydellistä. Täydellisyyttä pilaa mielestäni se, että follit olivat oikealla puolella - samalla jossa aikoinaan oli kohdun ulkoinen ja jonka virtausta ei aukkarissa nähty yhtä selvästi kuin vasemman puolen. Mutta mitäpä sitä miettimään. Natsaa jos natsaa, ja eihän se todennäköisyys onnistumiselle muutenkaan ole suuren suuri.

Inssin jälkeisestä tukilääkityksestä kysyin lääkäriltä, vaivana kun on ollut menkkoja edeltävä tiputtelu, joka viime kierrossa pysyi Lugesteronilla poissa. Mutta ei, nyt ei sitä nappailla, vaan kokeillaan miten omat hormonit toimii. Tässä vaiheessa piti vähän haukkailla happea ja melkein parkaisin, että onko tämä nyt oikea hetki lähteä sitä kokeilemaan... En kuitenkaan kysynyt, vaan uskoin kiltisti lääkäritätiä. Kai hän sen parhaiten tietää, ehkä... Ja onhan niitä keltarauhasia tällä kertaa kaksin kappalein, ehkä ne yhdessä hoitavat homman paremmin kuin yksi.

Nyt vaan sitten pää kylmänä ja puuhastelua keksimään, jotta saan ajan kulumaan nopeammin.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Hyvältä näyttää...

...Tai ainakin siltä, että inssiin ollaan menossa. Jotenkin olin varma että toimenpiteeseen ei edes päästä, että joko aikataulu mättää, hormonit mättää tai ihan mikä tahansa mikä vaan voi. Mutta ei.

Kontrolliultra oli eilen. Limakalvo näytti kuulemma hyvältä, paksuutta oli 8,8 mm. Folleja oli kaksi, 22 mm ja 16 mm. Takana siis kuuden päivän Menopur-pistokset annoksella 75 iu, joka oli näköhään tehnyt sen, mitä pitikin. Eilen illalla pistin sitten Pregnylin, perjantaina inssi.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Inssiä kohti

Toissapäivänä hain apteekista sinne tilaamani Menopurin. Viime polikäynnillä hoitaja varoitteli hinnasta etukäteen etten maksuhetkellä järkyty - hän tosin puhui parista sadasta joten positiivinen yllätys oli, kun setti maksoikin vain 143 €. Halpaa kuin mikä... Eilen sitten tutustuin paketin sisältöön tarkemmin.

En mä piikkejä pelkää, mutta se on se lapsettomuus ja se, miten sen eteen koko ajan tekee yhä hullumpia juttuja, joka tässäkin hommassa taas ahdisti. Hoitaja oli näyttänyt, miten lääke sekoitetaan ja pistetään, ja aika pitkälti sen muiston ja kuvallisen ohjeen mukaan toimin.  Jotenkin pää oli täysin jäässä ja luetun ymmärtäminen nolla... Mutta hyvinhän se meni. Sain aineet sekoamaan, otettua ruiskuun liuosta ja piikki oli niin ohut että upposi nahkaan kuin huomaamatta. On sitä tullut paskempiakin asioita elämässä tehtyä. Nyt tiedän selviäväni taas muutaman päivän. Uusi asia pelottaa aina ja alku on aina vaikein - nyt kun tämä pyörä on saatu vauhtiin, vauhti ei tunnukaan niin pahalta. Seuraavaksi tosin voin alkaa jännittämään ensi viikolla olevaan seurantaultraa.

Toiveet eivät ole vielä korkealla, mutta itseni tuntien kyllä ne jonnekin taas kohoavat. Inseminaatioiden onnistumisprosentti ei kuitenkaan ole päätähuimaava. Ja ennen sinne pääsemistäkin voi moni asia menä vielä vikaan - folleja ei tule tai niitä tulee liikaa, tai aikataulu on liian tiukka plus kaikki muut seikat, joita en vielä osaa pelätä.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Lomaa odotellessa

Menkat alkoivat vihdoin sunnuntaina, kolmisen päivää myöhässä. Viimeisenä mahdollisena päivänä, jotta inssiin voisi ennen kesätaukoa vielä ehtiä. Se päivä menikin sitten miettiessä, lähteäkö vai ei. Juupas eipäs, juupas eipäs.

Jotenkin se vaan hirvittää. Toisaalta teki mieli jättää koko homma vielä hautumaan, odottamaan syksyä. Koitin miettiä plussia ja miinuksia - ja plussia tuntui kuitenkin olevan miinuksia enemmän. Mitä aiemmin alan hoitoihin syytämään rahaa, sitä aiemmin maksukatto tulee täyteen ja loppuvuodesta saatan ehkä hyötyä siitä jotain. Olisi ihana unohtaa koko asia ja viettää pitkä, kuuma kesä stressaamatta, kerätä voimia syksyä varten. Inssin onnistumisprosentti ei kuitenkaan ole järin hyvä, turha aloitusta on venyttää jos ne ei kuitenkaan natsaa. Aikataulu saattaa kuitenkin olla liian tiukka, ajoitus on kuitenkin ehkä päin mäntyä. Kun mitään isoa vikaa ei ole, kesän aikana voisi ehtiä tärppäämään luomunakin. Inssistä voi olla eniten hyötyä nyt, kun röörit on juuri rassattu. Argh!

Eilen, kymmenen minuuttia ennen polin soittoajan päättymistä, tartuin viimein puhelimeen ja varasin ajan kontrolliultraan. Tilasin myös apteekkiin Menopuria. Miehen passitin omiin verikokeisiinsa. Hemmetti. Lomalle ei lähdetä ennenkuin pöytä on siivottu ja kaikki mahdolliset rästihommat hoidettu. Enhän mä osaisi viettää pitkää kuumaa kesää stressaamatta, jos tätä korttia ei olisi katsottu. Ja joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tätähän mä halusin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Pöljä mikä pöljä

Mitä tehdään, kun menkat ovat pari päivää myöhässä? No raskaustesti. Ja kun sen tekee päiväpissasta parin tunnin pidätyksen jälkeen halpistestillä, mitä sitten tehdään? No pidätellään pidempään ja haetaan kaupasta eri merkkinen testi. Ei sillä että mitään oireita mihinkään suuntaan edelleenkään olisi, mutta tilanne ei anna näemmä rauhaa ennenkuin menkat alkaa. Ja joo, mulla on liikaa luppoaikaa tai helle on sulattanut aivot, tai sitten mä vaan olen kestopöljä.

Ja ei, vaikka kuinka monesta suunnasta tiiraa eri valaistuksissa, niin ei. Ei vaikka kuinka pitkään tuijottelua jatkaisi, niin edes ajatuksen voimalla valkoinen pahvinpala ei saa väriä. Mitä sitten? Korkkaan siiderin ja päätän alkaa inhoamaan Lugesteroneja.

Soitin muuten eilen vielä polille ja varmistin kesätauon ajankohdan. Jos menkat eivät ala vielä huomennakaan, niin olen sillä saralla kesälomalla.

torstai 22. toukokuuta 2014

Tyhjää täynnä

Eilen olisivat menkat normaalisti alkaneet. Ei näkynyt, joten tein testin. Negatiivisen. Ei sikäli ollut yllätys, koska olin hätähousuna tehnyt yhden jo pari päivää aiemmin. Mutta halusin vielä olla varma, jotta voin lopettaa luget. Nuo mömmöt, jotka mitään muita sivuvaikutuksia eivät aiheuttaneet kuin sen, että menkkojen alku näköjään viivästyy. Että sikäli toimivat joo, ei ollut tiputtelua ei.

Huomennat pitäisi alkaa jonottelemaan polin numeroon ja kyselemään, miten se kesätauko alkoikaan ja ehtiikö inssiin enää. Pahalta näyttää - tai hyvältä, miten katsoo. En tunne kuitenkaan olevani vielä valmis hoitoihin. Vastahan tässä on pian kaksi ja puoli vuotta yritetty omin voimin... Toisaalta nyt tässä on jo päästy siihen pisteeseen että siittiöt on todettu hitaiksi mutta kuitenkin ehkä riittävässä määrin liikkuviksi. Minä ovuloin näemmä melkoisen säännöllisesti ja röörit on auki. Kohdun limakalvo on ohut, mutta rakenne on hyvä. Summa summarum, luomunakin voi onnistua, jos kaikki tähdet osuvat kohdalleen. Uskon kesätauon tekevän itselleni hyvää - aion nauttia siitä täysillä ja rentoutua niin hyvin kuin mahdollista. Sysätä nämä huolet sivuun. Ehkä jopa pitää taukoa blogin päivittämisestä ja muiden lukemisesta. Keskittyä kaikkeen muuhun. Palatakseni sorvin ääreen ja ensimmäiseen inssiin syksyllä. Ehkä. Tai sitten parun paskaa fiilistä täällä jo huomenna, mutta sitten niin. Fiilispohjalta.

perjantai 16. toukokuuta 2014

kp 23, dpo 7

Viimeistään viikon kuluttua pitäisi menkkojen alkaa. Tai jos syystä tai toisesta eivät ala, tehdä testi. Tällä hetkellä jälkimmäinen tuntuu hullulta ajatukselta, mutta lugesteron voi kuulemma viivyttää menkkojen alkua. Vielä viikko. Aukkarin jälkeen aika on alkanut matelemaan hitaammin kuin ikinä. Tutkimuksen jälkeisen ahdistuksen jälkeen olen ehtinyt hajoilla pakkoseksistä ja lugejen aloitusajankohdasta. Tuntuu, että niistäkin tunteista on jo ikuisuus. Välillä olen ehtinyt myös tuntea jotain epämääräistä varmuutta, että nyt voisi tärpätä. Ei edes toivoa, vaan helpottunutta varmuutta. Joillain röörien huuhtelu auttaa, joillain auttaa luget. Jostain tuli hetkellinen varmuus, että minä olen tuollainen joku. No joo, eipä sekään fiilis kauaa kestänyt.

En osannut odottaa Lugesteronin mahdollisia sivuoireita, kun en niitä e-pillereistä tai terolutistakaan ole saanut. Eikä mitään ole tullutkaan, ei omituisia oloja tai ylimääräisiä turvotuksia missään - vaikka pieni turvotus esim. rintavarustuksessa olisi ollut ainoastaan positiivista ;) E-pillerit tosin aiheuttivat lukuisia hiivatulehduksia, ja lugemömmö on mielestäni pienempi paha kuin alakautta käytettävät hiivalääkkeet, joten se on ollut positiivinen yllätys netistä lukemieni valittelujen jälkeen. Muutenkaan ei ole mitään tuntemuksia, mitkä viittaisivat yhtään mihinkään. Yleensä tässä vaiheessa kiertoa rinnat ovat jo arat, mutta ei nyt ole sitäkään. Joillain on tässä vaiheessa kiinnittymiseen liittyviä tuntemuksia, joillain pientä vuotoa. Joillain ei mitään. Jotkut eivät edes ikinä raskaudu.

Toivo heilahtelee ylös ja alas. Päässä pyörii 'miksi muka' ja 'miksi ei'. Toisaalta tuntuu hölmöltä edes elätellä pienintäkään toivoa pitkän yrittämisen jälkeen, toisaalta nyt on kuitenkin edes jollain tavoin yritetty parantaa mahdollisuuksia.

Jos menkat alkavat ensi viikolla ajallaan, saatetaan inseminaatio ehtiä tehdä juuri ennen kesätaukoa. Jos luget viivyttävät alkamista ja inssi siirtyy alkusyksyyn, saan itselleni (ja miehelle...) henkistä valmistautumisaikaa koko kesän. Ei välttämättä huono sekään.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Hyvää lapsettomien lauantaita!

Aluksi haluan kiittää kaikkia, jotka blogiani lukevat ja niitä jotka ovat täällä kommentoineet <3 Vertaistuki on itselleni tärkeää ja siitä saa paljon apua huonoina hetkinä. Tämä äidiksi tulemisen matka on välillä tuskaista taivaltaa, varsinkin kun matkan pituutta ei kukaan osaa kertoa... Samalla haluan myös pyytää anteeksi sitä, että itse olen niin "laiska" kommentoimaan muiden blogeissa. Tämä johtuu pääosin siitä, että teidän elämäänne seuraan kyllä päivittäin, mutta yleensä luen päivityksiä puhelimen välityksellä, ja luurilla kirjoittaminen on itselleni täyttä tuskaa! Haluan siis kertoa, että olen kyllä hengessä mukana, vaikka sitä ei huomaakaan :)

Haluan myös toivottaa oikein ihanaa lapsettomien päivää meille kaikille, jotka emme (vielä) ole vanhempia. Huomenna puolestaan voimme juhlistaa omia äitejämme - meidän vuoromme tulee vielä, ennemmin tai myöhemmin :)

Ja sen verran vielä omia kuulumisia, että ovis tuli ja meni. Kerrankin luulen myös tunteneeni sen. Ovis tuli myös hyödynnettyä jotenkuten - yllättävän vaikeaa touhua muuten, kun on ihan lääkärin käsky asialle. Ei mennyt niinkuin elokuvissa ei. Huomenna aion aloittaa luget.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Luge-pohdintaa

Olo on hieman hämmentynyt. Ei pitäisi kaveerata googlen kanssa näin tiiviisti. Olen alkanut ihmettelemään lääkärin antamia ohjeita... Hän kun käski aloittamaan lugesteronit ensi tiistaina. Seksiä hän määräsi myös tiistaille - sekä keskiviikolle ja varoiksi vielä perjantaille eli ovista veikkailee ilmeisesti torstaille. Koska tykkään aina lukea kaikki ohjeet, luin läpi myös pakkausselosteen, jonka mukaan tässä tilanteessa (kun ymmärtääkseni halutaan tukea keltarauhasen toimintaa, limakalvo kun viime kierrossa oli ohut) käyttö pitäisi aloittaa vasta oviksen jälkeen. Siitä se kuukkelointi sitten alkoi... Ja monella sivulla todetaan että luget saattavat estää oviksen kokonaan. Hmm... Tässä nyt sitten mietin, roikunko huomisaamun jonottamassa polin ruuhkaiseen numeroon, vai alanko itse soveltamaan....

perjantai 2. toukokuuta 2014

Voi p****le

Jotenkin fiilis on taas sellainen, että voi morjens. Tätäkö tää elämä nyt oikeesti on? Onko tää oikeesti näin vaikeeta? Miksi juuri me? Missä se mun optimistinen fiilis on? Mä en jaksa!

Aukiolotutkimus oli ja meni. Aika oli liki tunnin myöhässä ja tällä kertaa tuntui, että lääkärillä (eri kuin viimeksi) oikeasti oli kiire päästä musta eroon. Jo pelkkä ultraus ennen aukkaria teki hieman ikävää kun tuntui sohivan jotenkin hätäisesti, tai sitten se pelasi mun kohdulla pingistä tai jotain. Ja kyllähän se aukkarikin sitten sattui. Ei nyt tolkuttomasti, mutta sen verran että jo valmiiksi jännässä tilanteessa tirautin pikku itkut. Onneksi se oli pian ohi. Vasen puoli veti hienosti, oikean suhteen virtausta ei näkynyt, mutta nestettä tuli kyllä rööristä pihalle että kyllä sekin ainakin jotenkuten vetää. Tai näin kuulin, itse keskityin tuijottamaan katossa ollutta sprinkleriä ja hengittelemään rauhallisesti. Vasemmalla näkyi myös 12 mm folli. Nyt lääkärin määräyksestä ensi viikolla lugesteronit käyttöön ja seksiä tiettyinä päivinä.

Jos ja kun menkat kuitenkin taas alkavat, sitten soitto polille ja ultra-ajan varaus, apteekista tilattava satsi menopuria ja sitten suunta kohti inseminaatiota. Sitä ennen miehen pitäisi vielä käydä verikokeissa. Pakko kirjoittaa näitä nyt itsellekin ylös ennenkuin unohdan, jotenkin tuntui pää olevan käynnin aikana niin jäässä että kaikki ohjeet kysyin varoiksi toiseen kertaan että edes osa niistä jäisi mieleen. Menopurin sekoittaminen ja piikitys katsottiin myös ensi kiertoa varten valmiiksi. Hui. Hoitajan kysyessä, että haluanko neularoskiksen, kohauttelin vain hartioitani - eipä ole tullut moista mietittyä... No, sain sellaisen mukaani, siihen on sitten kätevä ne käytetyt neulat laittaa. Kai.

Polilta ajelin apteekkiin ja mutkan kautta kotiin. Koitin ajellessani kasailla ajatuksiani jotenkin nippuun, mutta levällään ne edelleen on. Kaikki on siis fyysisesti kunnossa. Jei. Miksi mä en silti tule raskaaksi? Haluanko mä niin kovasti tulla, että olen valmis tunkemaan itseeni mömmöjä joka reikään ja vielä nahan läpi? Argh!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Toivon murusia

Viime päivinä epämääräinen toivo on nostanut päätään ja usko tulevaan on taas jotenkuten voimissaan. Kumpa tätä levollisuutta voisi laittaa purkkiin ja ammentaa sitä sieltä kun epäusko ja ahdistus taas pian ottavat vallan. Tänään en toivo että meitä ehkä vielä joskus on kolme, tänään uskon sen olevan totta.

Tällä viikolla yritystä on kestänyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Pitkä aika, kun sitä miettii taaksepäin. Nyt en kuitenkaan halua muistella menneitä, vaan katsoa tulevaan. Olen yrittänyt miettiä tulevia hoitoja vaihteeksi positiivisessa valossa - sitä, että suurin osa saa niistä avun. Nyt, kun mitään ei ole vielä tehty, todennäköisyys on puolellani. Hyvinkin todennäköisesti tulemme onnistumaan. Pakkohan minun on siihen tässä vaiheessa uskoa, miksi niihin muuten edes lähtisin? En voi tässä vaiheessa vielä ajatella ehkä kuuluvani siihen pienempään joukkoon, joita hoidoilla ei syystä tai toisesta voida auttaa.  Jos niin on, ehdin surra sitä myöhemmin.

Jos julkisella etenemme totutun kaavan mukaan (ja putket ovat auki), edessä on kolme inseminaatiota ja sen jälkeen sekalainen setti kivoja kirjainlyhenteitä. Jos niistä vaikkapa vasta se viimeinen hoito tuottaa tulosta, kesätauon ja muutaman taukokierron ja muuten vain epäsopivien aikataulujen kanssa siihen voisi ajatella kuluvan pauttiarallaa reilun vuoden jos ei jono ole pitkä (ja olettaen että mieheni tai minä emme sitä ennen paina jarruja pohjaan ja lopeta koko leikkiä kesken...). En odota ihmeen tapahtuvan heti, mutta todennäköisesti viimeistään jossain vaiheessa ensi vuotta olen raskaana. Sehän on melkein kohta, melkein jo tässä!

En uskalla ajatella miten suureksi toivo nousee jokaisen hoidon aikana, ja miten kovalla ryminällä epäonnistumisen jälkeen tulen pilvistä alas. En osaa edes kuvitella miten suuria nuo pettymykset ovat, kun jo luomuna yrittäminen ja pettyminen ottaa välillä koville. Voin vain toivoa saavani niissä tilanteista tästä tunteesta taas kiinni. Joskus jo ensimmäinen hoito voi natsata, mutta joskus niitä tarvitaan monta, mutta todennäköisesti jossain vaiheessa tärppää.

Ai niin, aukkari on perjantaina. Katsotaan miten positiiviset fiilikset sen jälkeen on. Täytyy sitä ennen käydä apteekissa - meillä kun ei hirveästi lääkkeitä syödä ja lääkekaapista löytämäni särkylääkkeet ovat nähneet parhaat päivänsä jo pari vuotta sitten :D

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

kp 1 tai melkein

Jälleen kerran mun piti vain työpäivän jälkeen vilkaista muiden blogeja hetki kahvikupposen ja välipalan äärellä ennen siivousurakkaa, mutta jos sitä muutaman sanasen raapustaisi niin saisi vielä hetken armonaikaa imuroimiselta... ;)

Ei sitten ollut teroista hyötyä tiputtelun suhteen. Neljättä päivää tässä on taas tuhrutellut, tänään jo hieman enemmän mutta ei noita kai ihan menkoiksi voi vielä sanoa. Pah. Toki parempi tuokin kuin mitä pahimmillaan on, mutta silti. Mielialaan menkkojen tulo ei pitkästä aikaa vaikuta, kun ei tässä kierrossa ollut yritystäkään - jotain hyvää siitäkin. Alkaisivat vaan kunnolla niin voisin varata ajan munanjohtimien aukiolotutkimukseen. Sitä odotan vähän sekalaisin fiiliksin - kohdunulkoinen raskaus ja pitkä tulokseton yritys voivat viitata siihen että jotain häikkää on. Tavallaan olisi helpottavaa, että olisi jokin selkeä syy mistä tää paska johtuu. Mutta jos kaikki onkin kunnossa... Sitten lapsettomuus olisi selittämätön. En tiedä kumpi olisi parempi uutinen, olla viallinen vai muuten vain huono. Ehkä se jo ens viikolla selviää.

Pääsiäinen meni kivasti ja rentouttavasti. Etukäteen jännitin sukulointireissua, jossa piti pitkät pätkät istua nokikkain raskaana olevan naisen kanssa. Onneksi oli hyvä päivä eikä tilanne ahdistanut niin paljoa kuin olisi voinut. Suht sujuvasti otin osaa vauva-aiheisiin keskusteluihin. Ja mikä parasta, kukaan ei kysynyt meidän perheenlisäyssuunnitelmistamme mitään... Kaikenkaikkiaan multa kukaan harvemmin kysyy mitään aiheeseen liittyvää. Ehkä mä en vaikuta äitimateriaalilta? Pitäisikö tuosta huolestua? :) En todellakaan tiedä, mitä kysyjälle edes vastaisin. Edellisestä kerrasta on jo aikaa, silloin yritys oli vasta aluillaan ja oli helppo vain tokaista että ehkä sitten joskus. Nyt vastaus voisi olla mitä vain päivästä riippuen. Mitä vain olankohautuksesta avautumiseen, kiukkuiseen tilitykseen tai kyyneleiden pidättelyyn.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen polikäynti takana

Miehen kanssa saatiin sopu aikaiseksi edellisten surkeiden keskusteluiden jälkeen, asiaan ei tosin enää palattu. Jos toinen ei asiasta halua puhua niin ei sitten. Mukava ilta ja aamu oli kuitenkin ja mieliala jo korkeammalla. Sitten tänä aamuna kun ensimmäisen kerran mainitsin polikäynnin, mies meni taas lukkoon ja tuppisuuksi. Lähti sentä mukaan kuitenkin...

Itse käynti oli oikeastaan ihan mukava. Lääkäri oli hymyileväinen ja optimistinen, joka rentoutti kummasti. Eikä edes nipottanut viikottaisista saunaoluistani ja tupakoinnista... Ultratessa ei näkynyt mitään huolestuttavaa, vasemmalta puolen bongasi keltarauhasenkin. Kohdun limakalvo oli kuulemma rakenteeltaan hyvä, mutta vähän ohuenpuoleinen. Jotain häikkää keltarauhasen toiminnassa saattaa siis olla. Joulukuussa otettujen verikokeiden mukaan kaiken pitäisi siltä osin olla ok, mutta kun kerroin että silloin sattui olemaan juurikin mukavan tiputtelematon kierto, kirjoitti sitten kokeeksi Terolut-reseptin. Katsotaan, pysyykö tiputtelu sillä kurissa. Samoin määräsi poistumaan labran kautta, katsotaan vielä tämän kierron progesteroni, selittäisikö se tuon ohuen limakalvon. Miehen simppojen kehnonlaista liikkumista ei kauhistellut, meinasi että hedelmöittämiskyky niillä tuloksilla voi olla silti ihan ok. Kaikenkaikkiaan käynti kesti vain puoli tuntia, vaikka aikaa oli varattu tuplasti enemmän. Silti ei jäänyt sellainen olo että meistä olisi haluttu päästä pian eroon, kaikki vain näyttäisi olevan jos ei nyt kunnossa niin aika liki kuitenkin.

Mitä sitten nyt? Ensi viikolla kun menkat alkavat, varaan ajan aukiolotutkimukseen, jonka jälkeen mietitään jatkoa. Jos röörit on auki, kokeillaan inseminaatiota clomikiertoon - jo ennen kesätaukoa! Ja jos putket on tukossa, edessä olisi IVF kesätauon jälkeen elo-syyskuussa. Hui! Kun viimeisen reilun puoli vuotta olen vain odottanut, että asiat etenevät, olin jotenkin valmistautunut siihen, että etenemisen odottelu jatkuu yhtä hitaana edelleen. Nyt näyttäisi siltä, että homma vauhdittuu tooodella hurjasti. Siihen nähden, että lasta on yritetty pian kaksi ja puoli vuotta, tuo vauhti tuntuu niin hurjalta, etten ehdi edes kissaa sanoa. Toki tuotakin aikataulua voi niin moni asia vielä sotkea, mutta noin ainakin teoriassa. En kuitenkaan halua stressata sitä nyt, katsotaan ensin se aukkari ja ihmettelen sitten uskallanko pysyä kelkassa vai en.

Ja se mies. Kummasti polikäynnin jälkeen oli taas puheliaammalla tuulella... Käynnistä tosin puhuttiin vain muutamalla lauseella, mutta keskitytään sitten muihin, mukavampiin aiheisiin. Taisi se sitä kuitenkin jännittää enemmän kuin minä, vaikkei mitään sanonutkaan. Ehkä tämä tästä. Nyt on ainakin ihan hyvä fiilis :)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lukossa

Viime päivät olen ollut taas ahdistuneempi kuin aikoihin. Tuleva polikäynti ahdistaa. Eilen koitin miehen kanssa jutella asiasta, ja nyt ahdistaa vielä enemmän. Olen jotenkin aivan lukossa, enkä tiedä, mitä kautta saan ahdistuksen ulos.

Mies ei edelleenkään halua juurikaan puhua koko lapsettomuusasiasta. Koitin hakea häneltä jonkinlaista tukea tai ymmärrystä, mutta pieleen meni. Ensin täytettiin esitietolomakkeet käyntiä varten, sitten referoin hänelle lapsettomuushoitoja koskevan vihkosen n. viidellä lauseella, kun ei itse ollut innokas siihen tutustumaan. Sen jälkeen väkisin nyhtämällä sain muutaman kommentin hänestä irti, ja olivat jotenkin vielä negatiivisempia kuin aiemmin. Koitin avautua ajatuksistani (eli paruin ja märisin), mutta sama kuin olisi seinille puhunut.

Mies on edelleen kannassaan, että lapsi saisi tulla jos on tullakseen, mutta ilmankin on oikein hyvä, jopa parempi. Ja nimenomaan niin, että se tulisi omia aikojaan sitten kun tulee, jos tulee, ilman hoitoja. Samaa hän on sanonut jo aiemmin, en tiedä kuvittelinko/toivoinko hänen suhtautuvan hoitoihin suopeammin niiden lähestyessä vai mitä, mutta jotenkin tuli tunne, että märällä rätillä läimitään päin naamaa. Kun jo valmiiksi olen välillä sekaisin ajatuksineni ja haaveineni, olisin kaivannut selkeää vihreää valoa tai suoraa täystyrmäystä koko touhulle, mutta tilanne roikkuu edelleen vain minun hartioillani ja mies tekee mitä käsketään, jos sitä kerran niin kovin haluan. Kun vain tietäisi, haluanko niiiin kovin.

Lapsettomuuden kanssa olen siis omillani. Mies sanoo lapsihaavettani pakkomielteeksi ja siitä puhuminen tuntuu ärsyttävän häntä aina vain enemmän. Jos hoitoihin lähteminen ahdistaa itseäni jo nyt, miten jaksan niitä ilman miehen tukea? Miten jaksan raahata itseni niiden läpi, ja siinä samalla miehenkin? Ja onko mulla edes oikeutta vaatia toista hyppäämään siihen kelkkaan kun se on niin vastenmielistä? Pitäisikö tämä juna pysäyttää jo nyt ennenkuin se pääsee edes vauhtiin? *kirosana*

Jos sinne polille huomenna päädytään, voin jo kuvitella tilanteen. Mies murjottaa kettuuntuneen näköisenä ja minä pillahdan itkuun kun niin ahistaa. Loistavaa.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Melkein huijasin itseäni

Tässä kierrossa tikutin taas ovista. Uskottelin itselleni, että en tee sitä seksin ajoittamiseksi vaan vain, jotta osaan ensi viikon polikäynnillä kertoa tarkasti, missä mennään. Olin ajatellut, että mitä sitä yrittämistä stressaamaan, kun ei se luomusti näytä onnistuvan. Niinpä niin.

Nyt sitä yritystä ei tosiaankaan ole ollut kun mies on viime päivinä ollut töidensä kanssa niin kiireinen että illalla vain väsyneenä rojahtaa sänkyyn. Eilen tulkitsin viivat ovistestissä plussaksi, mutta mitään toimintaa ei sekään saanut aikaiseksi. Muuta kuin sen, että itkin itseni illalla uneen. Tämäkin päivä laskeutuisi vielä hedelmällisiin, mutta mies on koko illan harrastuksissaan ja tulee ties koska, ja sekin harmittaa. En siis ole kuitenkaan sisäistänyt itselleni uskottelemia asioita niin syvällisesti kuin olin luullut, vallan yllättävää...

Jos tästä jotain positiivista koittaa repiä, niin eipähän tarvitse loppukiertoa jänskättää, että onko tärpännyt vai ei. Jei! Mietin myös tuota polikäyntiä. Muistelen jostain lukeneeni että joillekin on samalla keikalla tehty aukiolotutkimus. Ymmärtääkseni se tehdään kuitenkin aina kierron alussa, mutta mitään selkeää syytä sille en ole rakkaan kuukkelin avustuksella löytänyt. Ilmeisesti yksi syy ainakin on se, että loppukierrossa sitä ei tehdä, koska on vaara että mahdollisesti hedelmöittynyt munasolu huuhtoutuu samalla. Mutta entä jos sitä vaaraa ei ole? Hmm...

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Huhtikuu

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja alkaa näyttää todennäköiseltä, että lapsettomana menee koko tämä(kin) vuosi. Muistan, että viime vuonna saman asian tajuaminen sai aikaan aikamoisen itkukohtauksen, nyt vain kohautan olkiani. Kai tähän alkaa jollain tasolla jo turtumaan.

Tähän väliin piti tosin tarkistaa tilanne - netistä löytämäni laskurin mukaan itseasiassa jos tässä kierrossa raskautuisin, laskettu aika olisikin vielä tämän vuoden puolella, 30.12.... hehhee ;)

Tunteiden vuoristoradalla olen tällä hetkellä samaan aikaan ylä- ja alamäessä. Mieli ei ole järin ahdistunut, mutta samalla usko luomuna raskautumiseen on mennyt, ehkä vihdoinkin lopullisesti. Hetkittäin olen tulevan suhteen vähemmän pelokas ja odotan taas jopa mielenkiinnolla, millä tavalla lapsettomuutta aletaan hoitamaan.

Tiedän, että ei näistä aina ota tolkkua ja olen itseni kanssa ristiriidassa, mutta hei, miulla on oikeus miun omiin tunteisiin :)

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Jos ja jos.

Jos ainoa raskauteni olisi edennyt kuten pitää, kaikki olisi nyt toisin. Jos hedelmöittynyt munasolu olisi löytänyt tiensä oikeaan paikkaan, meillä olisi pian vuoden ikäinen lapsi. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti, ja samalla ollut uskomattoman pitkä. Uskomattomalta tuntuu myös se, että sen jälken ei ole tapahtunut sillä saralla y h t ä ä n mitään. Mikä lie luonnon oikku se epämääräinen yritys oli olevinaan. Olisi varmaan pitänyt laittaa silloin myös lotto vetämään.

Välillä on vaikea uskoa, että tämä on minun elämäni. Ja meidän kahden, minun ja mieheni. Lapsettomuus ei unohdu, mutta välillä siihen havahtuu. Kuin heräisi todellisuuteen, jonka olemassaoloa ei aina tajua.

Seinän takaa kuuluu elämisen ääniä. Siellä parivuotias juoksee pienet askelet tömisten ja huutaa mennessään. Minä saan kokata rauhassa ilman että kukaan vaatii huomiota ja roikkuu lahkeessa. Laittaa ruokaan niin paljon mausteita kuin tykkään. Mies on harrastuksissaan ja olen pian lähdössä omiini, lemmikin pärjääävät illan keskenään. Pidän elämästäni tällaisena ja silti kaipaan muuta. Aina en edes tiedä mitä tahdon.

Lähestyvä poliaika hermostuttaa. Tahdonko oikeasti tarpeeksi? Ainahan voi jarruttaa jos siltä tuntuu. Vaikka hitaasti tässä on edettykin, osin tietoisesti ja tarkoituksella. Pitäisi istuttaa mies alas, pyytää täyttämään esitietolomake ja perehtymään infolehtiseen. Omakin lomake on täyttämättä. Pakko edetä askel kerrallaan. Ensin polikäynti, sitten toivottavasti aukiolotutkimus, sitten ehkä jotain muuta. Pieniä askeleita. Jos en uskallakaan lähteä pidemmälle, ei ole pakko. Toisaalta pelkään luonnottomuuden tunnetta, toisaalta kai sitäkin, että elämä saattaa joskus oikeasti muuttua.

Jos ja jos.

Sama valitus, eri kuukausi.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Loma lusittu

Viikon lomareissu takana. Rentouttava ja samalla väsyttävä :) Matka onnistui hyvin, hienoja maisemia tuli nähtyä ja uusia paikkoja koluttua urakalla. Lomaa työstä ja samalla myös lapsettomuudesta - kumpaakaan ei tullut juurikaan mietittyä. Pidin myös taukoa muiden blogien seuraamisesta, tavallaan sekin taisi tehdä hyvää.

Menkat tulivat loman aikana kuten arvelinkin, alkoivat vieläpä niin hyvissä ajoin että luteaalivaihe jäi taas alle kymmenpäiväiseksi. Ei hyvä. Ei siis auttanut punaviini eivätkä jalat kattoa kohti. Kuten ei ole auttanut myöskään greippimehu, ovistestit, omegakolmoset, D-vitamiini, rentouttava loma tai yrittämättä oleminen. Toive on esitetty myös tähdenlennolle, kuten myös joulupuuron äärellä mantelin löytyessä. Poliaikaan reilu pari viikkoa ja tunteet sitä kohtaan ristiriitaiset.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Dpo 6

Muutamana päivänä olen nyt tissutellut punaviiniä, ja en tykkää. Mieluummin vetäisin greippimehua, siitä olen oppinut pitämään... Kp on nyt 25, eikä tiputtelua vielä näy, mikä sinällään on positiivista. Aiempien ovisplussien perusteella menkat alkaa välillä ensi viikon keskiviikko-lauantai, jolloin kierron pituudeksi tulee 28-31. Pidemmän puoleinen mulle, mutta normaali. Huomenna lähden viikon reissuun, eli siteet matkalaukkuun mukaan.

Ei ole mitään syytä olettaa, että tässä kuussa olisi tärpännyt. En usko noihin poppakonsteihin enkä niiden varaan laske, mutta voinpahan ajatella että kaikki keinot on tullut sitten kotioloissa kokeiltua. Kun viimeiseen puoleentoista vuoteen ei mitään ole tapahtunut, tuntuu todella epätodennäköistä, että tämä eroaisi aiemmista mitenkään. Toiveet eivät siis ole korkealla, mutta kai se jokin pieni toivonkipinä taas siellä taustalla kummittelee, hölmö minä.

Tilaamieni ovistestien mukana tuli kaupanpäällisinä muutama raskaustesti. Taidan jättää ne pakkaamatta mukaan.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Hymynaama

Tulihan se hymynaama testiin vihdoinkin, kp 18. Testaamisen aloitin jo kp 10, kun aiemmin plussat (tai edes jotain sinnepäin...) ovat tulleet päivinä 12-18 ja viime kiertokin oli huimat 24 päivää. Tai no, kyllä se hymyili jo muutama päivä sitten, mutta vastoin ohjeita olen niitä testiviivoja kuitenkin kyttäillyt... Kyseisenä päivänä viiva oli yhtä hailakka kuin muinakin, alueen poikki vain meni sininen värjäymä jonka testi tulkitsi miten sattuu. Eli ei tuohon kalliiseen Clearbluehun ole aina luottaminen, pah. Tänä aamuna oli sitten selkein plussaviiva ikinä, enkä sen tulkitsemiseen olisi edes sitä hymynaamaa tarvinnut, kerrankin näinkin päin.

Mukava ainakin nähdä että siltä osin keho toimii. Ja mukava että on rauhallinen viikonloppu ja kahdenkeskistä aikaa. Eri asia sitten irtoaako se munasolu oikeasti ja pääseekö se etenemään ja törmäämään siittiöön. En uskalla edes toivoa, mutta kokeillaan nyt kerrankin kaikki poppakonstit läpi. Päällä seisontaa en ole vielä yrittänyt, mutta kylläkin makoillut sängyssä kintut kohtia kattoa, mikä tuntui jo tarpeeksi pöjältä... Ensi viikolla sitten Alkoon hakemaan punaviiniä, ja seuraavalla lähdenkin sitten tutkimaan Keski-Euroopan viinitarjontaa ;)

Vaikka juuri nyt ulkona sataa räntää ja talvi tekee paluuta, ovat aurinkoiset kevätpäivät saaneet mielen vähän virkeämmäksi ja kiireet pitäneet lapsettomuusmörön enimmäkseen poissa. Takana hyvä viikko siis, ja juuri nyt nykyhetki ei ahdista eikä tulevaisuus pelota.




lauantai 8. maaliskuuta 2014

Loppurutistus

Käynnissä viimeinen täysi kierto ennen polikäyntiä. Yritystä takana reilut pari vuotta. Tai miehen mukaanhan me ei olla edes tarpeeksi yritetty. Ovistestejä olen käyttänyt vain muutamassa kierrossa, muulloin vain arvioinut sen ajankohdan kun mitään tuntemuksia se ei aiheuta. Ja seksiä on yleensä ollut kierron puolivälin kieppeillä pari, joskus jopa kolme kertaa viikossa. Mun laskutavan mukaan tuo on yrittämistä, mutta ei se sellaista otsa rypyssä touhua ole ollut, vaan ollaan oltu jos on mieli tehnyt, ja jos ei niin sitten ei.

Kun miehen kanssa joskus tästä yrittämisestä puhuttiin, sanoi hän että hänelle kyllä saa sanoa koska ottipäivät ovat kohdillaan. Tämä nimittäin liittyy myös oman kivan harrastamiseen (en ole mustasukkainen hänen kädelleen, se on ihan fine...), hän kun ei ollut itse tullut ajatelleeksi että miljoonittain siittiöitä jää siinä sille tielleen eivätkä ne ihan muutamassa tunnissa uusiudu. No en kuitenkaan ole sanonut, jotenkin en ole halunnut luoda paineita tai jotain. Olisi ehkä pitänyt, eihän se mies ajatuksia kuitenkaan osaa lukea, eikä minun kiertoani, vaikka toki huomaa koska on menkat ja koska ei. Kun tuohon sitten lisää huonon liikkuvuuden, niin voihan se olla että jokunen kierto on mennyt plörinäksi senkin takia.

Mutta juu, eilen sitten sanoin että kun tässä ei kuulemma olla tarpeeksi yritetty, niin nyt sitten yritetään vimpan päälle ennenkuin mennään lääkäreille tunnustamaan virallisesti olevamme pari jolla on ongelma. Ovis toivottavasti muutaman päivän sisään tulossa ja digiovistestit tulivat eilen postissa. Mies sai viikon masturbaatiokiellon. Ihan hupaisa keskustelu tuosta kehkeytyi ja huumoria saatiin vakavasta asiasta revittyä. Päälläseisontaongelmaa ei saatu ratkaistua, mutta kai tässä jotain täytyy kehitellä...

Greippimehu sai jäädä kauppaan, mutta monivitamiinia olen tässä jonkin aikaa napsinut. Jos ovistestiin saan hymynaaman, niin ajattelin hakea pullon punaviiniä, se kun on kokeilematta kun en siitä tykkää.

Ja kun menkat kuitenkin loppukuusta alkavat, olen silloin reissussa jossa varmasti on sen verran muuta ihmeteltävää, että en jaksa sillä hetkellä niitä surra.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Harmaan päivän ruikutusta

Ei jaksaisi aina valittaakaan, mutta toisaalta sitä vartenhan mä aloin kirjoittamaankin, että voin pahaa oloani purkaa jonnekin, niin menkööt...

Viime päivät on olleet jotenkin todella harmaita, niin ulkona kuin mun mielessäkin. On tämä kyllä sellaista hemmetin aallokkoa ja perhanan vuoristorataa. Ensin sitä mielialat velloo kierron rytmittäminä toivosta pettymykseen, ja epätoivosta uuteen nousuun. Sitten kun yrittää luopua toivosta ja hyväksyä tilanteen, on siinä oma aallokkonsa. Jotenkin hetkellisessä mielenhäiriössä jopa kuvittelin saavuttaneeni jonkinlaisen tasapainon itseni kanssa ja jopa viime viikolla menkkojen alkaessa olin vielä melko hyvillä mielin. Olisihan se pitänyt arvata, että romahdus sieltä kuitenkin taas tulee. Jos ei ennemmin niin myöhemmin.

Mieliala oli laskusuunnassa jo valmiiksi, ja lopullisesti se laski taas yhden raskausuutisen jälkeen. Sellaisen, jota tavallaan osasin kyllä odottaa, ja joka ei edes ole kovin lähipiirissä, mutta jonkin se taas sai naksahtamaan. Vajosin jonnekin, jossa minä olen se, joka jää aina rannalle ruikuttamaan.

Lapsettomuus ei ole vain kaipuuta omaa lasta kohtaan, itselläni tällä hetkellä kaipuu ei ole edes kovinkaan päällimmäisenä. Päällimmäisenä tunteena on voimattomuus, huonommuus ja epäonnistuminen. Ja iso joukko muita negatiivisia asioita. Lapsettomuus on kuin iso L-kirjain otsallani.

Töissä käänsin seinäkalenterin näyttämään maaliskuuta. Siinä samalla näkyviin tuli myös seuraava kuukausi. Se jossa ensimmäinen polikäynti häämöttää. Vaikka siellä ei vielä mitään konkreettista tapahdukaan, jotenkin se tuntuu tällä hetkellä lopulliselta tappiolta. Että sitten olen virallisesti epäonnistunut ja epänormaali. Vaikka toisinaan ajattelen, että se on vasta uuden taipaleen alku, nyt se tuntuu pikemminkin yhden taipaleen lopulta, ja se ahdistaa. Sitten olen virallisesti nainen, joka ei toimi. Voisi oikeastaan tuonne tunnelistaan lisätä häpeän.

Luulin myös olevani sinut lapsettomuushoitojen kanssa, mutta nyt nekin pelottavat ja tuntuvat ihan friikeiltä. Olenko oikesti valmis sotkemaan luontoäidin suunnitelmat, tunkemaan itseeni hormoneita, nöyryyttämään miestä ja itseäni tilanteessa, joka oikeasti on todella kaukana lasten teosta. Varmuus siitä, miten pitkälle olen valmis menemään, on tällä hetkellä kateissa. Vaikka tiedän että jos hoitoihin päädytään niin matkaa sinne on vielä kuukausikaupalla, mutta se pelko on tässä ja nyt. Ja vaikka sen varmuuden jostain taas löydän, tuntuu nyt melko varmalta että tämä pelko tulee olemaan paljon suurempi, kun jotain oikeasti on tapahtumassa.

Pakko se on taas puskea tämänkin harmauden läpi ja toivoa, että huominen on parempi, tai ensi viikko.

torstai 27. helmikuuta 2014

yk miljoona

..Tai jotain sinne päin. Ei mikään järisyttävä pettymys. Tai voiko näitä enää edes yrityskerroiksi sanoa. Olkoon ihan vain tavan kiertoja. Luovuttajafiilis, mutta ei maansa myynyt. Haikea mutta ei surullinen. Ehkä sitten joskus.

Menkat alkoi eilen, edellinen kierto jäi siis 24-päiväiseksi. Eipähän ole noin lyhyttä kiertoa sitten ollutkaan kuin joskus pillereiden lopettamisen jälkeen kolmisen vuotta sitten. Ei näistä ota erkkikään selvää. Kiva sinänsä ettei tarvinnut pidempään odotella. Pidempi kierto olisi tosin tarkoittanut sitä, että ensi kuun talvilomareissu olisi saattanut mennä liki menkoitta, mutta sinnehän ne taitaa osua kivasti.

Tulipahan muuten mieleen tuo uusi äitiyspakkaus, josta olen kuullut ja nähnyt kommentteja usealta taholta. En ole käynyt katsomassa sisältöä, enkä käy. Ei taida tulla tarvista.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Tylsää

Olin ajatellut tehdä tänään yhtä ja toista, ja kuitenkin päädyin lopulta töiden jälkeen jumittamaan koneelle. Ei huvita eikä kiinnosta mikään, joten tapan aikaa lukemalla blogeja ja googlaamalla sitä sun tätä. Takana on mukava viikonloppu mökkeilyn ja ulkoilun merkeissä, mutta tänään on ollut taas ankean harmaa vetämätön päivä.

Kierron viimeinen viikko on aina vaikein. Vaikka nyt en enää osaa edes toivoakaan, jotenkin olo on silti kuin kusiaisia pöksyissä. Mieli on levoton eikä osaa keskittyä. Tietoisuus siitä, että jos jotain olisi tapahtuakseen sisälläni, sen hetki olisi nyt. Nyt se tekisi pesäänsä, asettuisi asumaan. Mutta ei. Rintoja on aristanut jo muutaman päivän, kuten aina ennen menkkoja. Tuhruvuotoa ei ole näkynyt, mutta vielä ehtii. Menisi nyt viikko pian niin olisi taas yksi kierto takana. Sen jälkeen vielä yksi, jonka jälkeen ensimmäinen polikäynti. Niin lähellä ja niin kaukana. Oltaisiin jo edes siinä asti, niin olisi jotain uutta mietittävää. Kun saisi edes selville mistä lapsettomuus johtuu. Tai vaikka ei saisikaan, pääsisi edes yrittämään jotain muita konsteja. Sitä miettii lapsettomuuden syitä itsekseen ja lopulta kaikki on vain turhaa typerää jossittelua. Endometrioosistakin olen lueskellut, se kun voi olla oireettomanakin, ja onhan mulla se tiputteluvuoto. Plaah.

Joku aika sitten törmäsin jossain lainaukseen "On kuin olisin saanut sukupuoliteitse tarttuvan syövän", jossa siis henkilö kuvasi olotilaansa raskaana ollessaan. Se vitutti. Erehdyin sitten ostamaan viikonlopun lukemiseksi viimeisimmän Imagen, kun oli kivasti tarjouksessakin. Siellähän se, raskauskertomus josta edellämainittu lainaus oli. Meinasi loppu lehti jäädä lukematta siinä vaiheessa. Vaikka kyseinen henkilö lauseellaan vertaakin raskauspahoinvointia kemoterapian jälkeisiin tuntemuksiin, itseäni kyllä panee vihaksi. Tullut vielä raskaaksi puolihuolimattomasti lähes yrittämättä, että kehtaakin. Ja minä kehtaan sanoa olevani katkera.

Viime viikolla töissä kävi äippälomalainen vauvansa kanssa. Oli mulla oikeastikin kiire, mutta olisihan sitä muutaman minutin ehtinyt istahtaa kuulumisia vaihtamaan, mutta keskityin mieluummin töihini. Kuulin kyllä sivummallekin tarpeeksi hyvin ne vitsit siitä, miten vauvakuume tarttuu kun ottaa vauvan syliin. Ja että kohta kaikki on sitten vatsat pystyssä. Just.


tiistai 18. helmikuuta 2014

Ei mitään uutta auringon alla

Pitäisi olla kai tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Ei ole hetkeen tullut kirjoiteltua, mikä lähinnä tarkoittaa että olo en sen verran seesteinen, ettei mitään tarvetta tunteenpurkauksille ole. Juuri nyt ei ahdista, vituta, masenna, ei mitään. Olo ei myöskään ole liiemmälti toiveikas. Itseasiassa olen huomannut nautiskelevani lapsettoman elämän hyvistä puolista kuten pitkistä yöunista. Ja siitä, että voin vaikka heti laittaa kengät jalkaan ja lähteä ulos jos siltä tuntuu, huolehtimatta lapsen päiväunirytmistä, syömisestä, vaippojen vaihdosta, pukemisesta... Jotenkin ajatus koko lapsesta tuntuu juuri nyt todella kaukaiselta. Tiedän, että kaiho ja riistävä kaipaus tulee taas, mutta ainakin hetken olen taas osannut nauttia elämästäni tässä ja nyt. Jopa niistä pienistä arkisista asioista, joista  ahdistuksen keskellä pyöriessä ei osaa iloita.

Ovis on tässä jossain, tulossa tai todennäköisesti jo mennyt, mikäli sitä tässä kierrossa edes on. Kalenteria en ole syynännyt enkä päiviä laskeskellut, mutta kun kierto on siinä neljän viikon tuntumassa, menkkoja voin odotella ensi viikon loppupuolella. Villi veikkaus, että silloin viimeistään vituttaa taas.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Pessimisti ei pety

En nyt varsinaisesti pidä itseäni mitenkään perus pessimistinä, pikemminkin realistina. Useimmiten jopa luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Jostain syystä tämän vauvaprojektin suhteen olen ollut varsin pessimistinen, vaikka toki se toivokin taustalla aaltoilee.

Kun yritys aloitettiin, jostain syystä en osannut pikaista plussaa odottaa. En mitenkään tietoisesti ajatellut, että pessimisti ei pety, mutta jostain syystä ajattelin, että aikaa tähän hommaan tulee kuitenkin kulumaan. En edes tiedä miksi. Kun ainokainen plussa tuli yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen, pieni huoli oli jo mielessä ehtinyt käydä, mutta suureksi se ei ollut vielä ehtinyt kasvaa.

En tiedä mistä pessimismi siinäkin vaiheessa tuli, sillä vaikka pieni hetki testituloksen jälkeen miehen kanssa asiasta iloittiinkin, en osannut hirveästi asiasta hehkuttaa kuitenkaan. Muutaman päivän kuluttua alkoivat vatsakivut ja niukka vuoto ja googletin oireita. Kivut eivät olleet mitenkään tolkuttomia eikä niistä suoraan voinut sanoa mitään, mutta kohdun ulkoiseen uskoin jo ennen kuin pääsin lääkärille. Kun se sitten kolmisen viikkoa plussan jälkeen todettiin, oli se toki järkytys, mutta ei suuri yllätys. Ja kyllä, pettymys se oli pessimistillekin.

Yllättävän pitkän aikaa tuosta kesti päästä yli. Sitä pelkäsi että se toistuu, sitten että mitään ei enää tapahdukaan. Luuli, että yli pääsemiseen tarvitaan uusi raskaus. Kun sitä ei kuulunut, niin aika paransi haavat. Vaikka tuosta on kohta jo puolitoista vuotta, muistan edelleen joka hetken polilla, jossa olin yön yli tarkkailussa. Tuskin yhtäkään toista vuorokautta on piirtynyt yhtä tarkasti mieleeni. Silti se on enää vain yksi muisto muiden joukossa.

Vaikka ajatuksen tasolla usko luomuplussaan on mennyt, silti jonkinasteinen toivo edelleen joka kuukausi nousee, välillä vahvempana, välillä heikompana. Pessimisti-minä on jo suunnannut katseensa hoitoihin. Pelkää, että joutuu insseihin, joiden tehoon ei usko. Miettii, että jos ku-raskaus johtui putkien tukossaolosta, ja joutuukin suoraan ivf-hoitoihin. Pelkää jo sitäkin, ettei niistäkään tule mitään.

Ja kun kuitenkin yleensä ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaa? Että tavalla tai toisella tulen raskaaksi, vai että opin elämään lapsettomana?

maanantai 10. helmikuuta 2014

Väsynyttä meininkiä

Pari hyvää vinkkiä lapsettomuusmurheiden unohtamiseen: a) työkiireet b) kuume. Enpä muista koska viimeksi olisi mennyt useampi päivä putkeen ilman, että mahouteni olisi jossain vaiheessa vähintään käväissyt mielessä. Osasin ennustaa töissä alkavat kiireet, mutta jotenkin stressaavuus onnistui yllättämään. Liekö sitten sillä yhteyttä sairastumiseen, sillä yleensä olen todella harvoin näin kipeä.

Viime viikolla olin muuten taas vaihteeksi tilailemassa ovistestejä netistä, vaikka olen jo muutaman kerran päättänyt pysyä niistä erossa... Rupesi vaan mietityttämään kun parissa viime kierrossa olen ollut limoista ja himoista päättelevinäni oviksen ajankohdan liki tarkkaan pari viikkoa ennen tulevia menkkoja. Aiemmin testeillä bongatut ovikset on kuitenkin ajoittuneet muutamaa päivää myöhemmäksi, ja teki mieli taas tarkistaa missä mennään ja olenko ihan hakoteillä omien tuntemuksieni kanssa. No mutta juu, muutamasta nettikaupasta katsoin, ja niistä joista CB:n digitestin saisi halvimmalla, se oli loppu... Muutama muukin suomalainen ilmeisesti on nyt vauvaa tekemässä. Liuskatesteillä en lähde enää arpomaan, joten pitäkää tunkkinne.

Juuri nyt ei tosin jaksa kiinnostaa. Jos vaikka makaisi kolmannen päivän sohvalla ja söisi jotain herkkuja.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Eniten vituttaa kaikki

Olen tässä pari päivää noussut aamuisin väärällä jalalla. Menkat alkoivat eilen, ja tokihan se vituttaa. Sekin vituttaa, että edellinen kierto oli poikkeuksellisen normaali ja totta kai juuri silloin hormonitasot tsekattiin verikokein. Tämä kierto olikin sitten sieltä toisesta ääripäästä - yhdeksän päivää tiputtelua ja tuhruttelua, välillä enemmän välillä vähemmän, mutta joka hemmetin päivä yhdeksän päivän ajan ennen menkkoja. Veikkaan, että nyt eivät arvot olisi ihan viitearvoihin mahtuneet. Tai jos normaalilla hormonitoiminnalla voi käydä näin niin sitten mä en tajua mistään mitään.

Nyt juuri huhtikuussa oleva poliaika tuntuu olevan ikuisuuden päässä. Vielä kaksi hemmetin kiertoa ennen sitä. Ja sitten se odottelu sen jälkeen, josta en edes tiedä miten pitkä siitä tulee. Aukiolotutkimukseen toivon joskus joutuvani/pääseväni, mutta miten pitkälle sekin sitten venyy? Jonkinlaista toivoa luomuraskautumisesta kuitenkin edelleen elättelen vaikka kuinka yritänkin olla toivomatta, helpottaisiko jos tietäisin putkien olevankin tukossa ja sen olevan mahdotonta? Olisiko parempi jos toivon voisi laskea pelkästään hoitojen varaan? En tiedä. Vituttaa tuokin. Jos kävisikin tässä odotellessa aukkarissa yksityisellä, heivaavatko minut silloin polijonosta pois? Ja jos eivät heivaa, luottavatko ulkopuolisen tahon tuloksiin? Ja missä hitossa noita edes tehdään... Pelkästäänkö lapsettomuusklinikoilla, vaiko muillakin yksityisillä lääkäriasemilla? Vituttaa kun tuntuu ettei tiedä mistään mitään.

Vituttaa, että alan olla melko varma, että ensi jouluna meitä on edelleen kaksi.

Kärsivällisyysharjoitukset eivät ole vielä päässeet vauhtiin.

torstai 30. tammikuuta 2014

Oppia ikä kaikki

En ole hirveästi käyttänyt aikaa miettien "miksi". Miksi juuri minä, miksi juuri me. Uskon lähinnä huonoon tuuriin jota olen ehkä hieman edesauttanut elintavoillani. Elintapoja voin parantaa, tuurille nyt vaan ei voi mitään. Olen kuitenkin koittanut miettiä, mitä tästä voi oppia.

En ole syntynyt kultalusikka suussa ja olen jo pienenä oppinut, että aina ei saa mitä haluaa ja että kaikki toiveet eivät toteudu. Että elämä ei mene niinkuin suunnittelee ja vastoinkäymisiä tulee aina. Koska vastoinkäymisiä ei voi välttää, olen koittanut oppia niistä jotain. Olla tekemättä tiettyjä asioita uudestaan, vahvistua ihmisenä, milloin mitäkin. En vain oikein tiedä, mitä tästä voisi oppia.

Joitain pareja lapsettomuus lähentää. Parisuhteemme on kuitenkin jo käynyt läpi suuria kriisejä ja selvinnyt niistä - olemme mieheni kanssa sen verran kovaa jo hitsautuneet yhteen, ettei tästä oikein sitäkään hyötyä saa.

Olen kuvitellut olevani melko kärsivällinen ihminen, mutta tällä hetkellä kärsivällisyys on taas kortilla. Kai se on sitten se, jota tämän kokemuksen myötä pitäisi koittaa kasvattaa, vaikka väkisin...

Kp 27 ja olen ollut kärsimätön. Tiputtelu on jatkunut jo kohta viikon, niukkana mutta kuitenkin. Olen ehtinyt taas selata läpi kaikki nettikeskustelut aiheista a) voiko tiputtelusta huolimatta tulla raskaaksi b) voiko tiputtelusta huolimatta olla raskaana... Lähinnä noita erehdyin pohtimaan eilen, kun koko päivän vatsassa oli lievää menkkamaista juilimista. Useimmiten kuukautiseni ovat kivuttomat ja jos kipuja on, on sitä vain yhtenä runsaimman vuodon päivänä, ei ikinä ennen menkkoja. Tietysti päässä rupesi raksuttamaan epätoivoisia ajatuksia... Viime kuun kärsimättömyyden seurauksena vessan kaapissa oli vielä yksi raskaustesti, jonka käytin tänään pois - nega kuten arvata saattaa. Todennäköisesti menkat alkaa siis huomenna... Tulipahan opittua, että vatsaan voi koskea joskus ihan muuten vaankin.

Eli juu, kärsivällisyys saa olla tämän kevään oppiaihe.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Kirje

En osannut kutsua polille vielä odottaa, mutta niin vain oli eilen kirje postilaatikossa, puolitoista viikkoa sen jälkeen kun lääkäri laittoi lähetteen eteenpäin. Nopeaa toimintaa siis sikäli. Itse aika sitten ei tulekaan vastaan ihan niin nopealla aikataululla... Huhtikuun puoliväliin tässä täytyy vielä odottaa. Sikäli kuitenkin olen tyytyväinen, että sekä helmi-maaliskuun työkiireet saa hoitaa rauhassa, samoin talvilomareissun.

En oikein tiedä mitä odotuksia tuon käynnin suhteen pitäisi olla... Ei kai siellä kuitenkaan vielä mitään tehdä suuntaan tai toiseen, saa vaan taas uuden ajan jota odottaa.

Ihan kuin vakuutena siitä että jotain tarttis tehdä, eilen illalla vessakäynnillä kun hiukka joutui pinnistelemään, niin johan lorisi pytty punaiseksi. Niukkana tuhruna on jatkunut tänäänkin, eli se taas tästä kierrosta. Nyt kp 22 ja menkkoja odottelen varsinaisesti alkavaksi ensi viikon puolivälin jälkeen. Olisihan se ollut liikaa toivottu, että olisi ollut kaksi kiertoa peräkkäin ilman ylimääräisiä vuotoja.

Ja ihan kiva huomata että lääkäri oli tosiaan saanut tuon lähetteen eteenpäin... Hän lupasi nimittäin postittaa mulle myös mun verikokeiden tulokset, mutta niitä ei ole näkynyt :p

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mainonnan uhri

Mistä facebook saa päähänsä mainostaa mulle kotidoppleria? Vittuileeko se? Vai luuleeko se tietävänsä jotain mitä mä en tiedä? Pitäkää dopplerinne, kele.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Ajan kulku

Aika kuluu. Ennen siihen ei kiinnittänyt juurikaan huomiota, lähinnä sen huomasi syntymäpäivinä, joita tosin ei ole tullut juhlittua teini-iän jälkeen. Tai lukuvuosien päättymisinä, joista niistäkin on aikaa. Jotenkin tässä elämäntilanteessa ajan kulun huomaa selvemmin. Eteen- ja taaksepäin. On pitkiä aikoja ja lyhyitä aikoja, aikoja jotka käyttää odottamiseen ja niitä, joita muistelee jälkikäteen.

Lapsettomuuteen mahtuu monenlaisia ajanjaksoja. On kuukauden mittaisia jaksoja jotka voi kätevästi jakaa vielä parin viikon pätkiin, ja loppukierrossa yksi vuorokausikin on tolkuttoman pitkä. On pidempiä aikoja, kuten positiivisesta raskaustestistä nettilaskurin kertomaan laskettuun aikaan, joka on aika perseestä silloin kun lasta ei tulekaan. Varsinkin jos oma syntymäpäivä sattuu samalle viikonlopulle niin vanheneminen tuntuu paskimmalta ikinä.

On myös kivoja tasalukuja, kuten ympäripyöreä vuosi. Sen voi laskea vaikka yrittämisen alusta, siitä kun sai ainokaisen positiivisen testituloksen tai vaikka halutessaan siitä, kun makasi polilla ultrattavana ja lääkäri totesi raskauden olevan munanjohtimessa.

Taaksepäin katsellessa vuosi tuntuu todella lyhyeltä ajalta ainakin siinä mielessä, että se tuntuu kuluneen todella nopeasti. Pitkä se on sikäli, että siinä ajassa moni ehtii tulla raskaaksi, synnyttää lapsen ja nopeimmat jo laittaa pullat uudestaan uuniin. Viime vuoteen mahtui tuo ohitettu laskettu aika ja muita vuosipäiviä - alkuvuonna ne saivat aikamoisia tunnekuohuja aikaiseksi, loppuvuonna enää lievempää aallokkoa. Mitään muuta aiheeseen liittyvää vuoden aikana ei sitten tapahtunutkaan.

Tässä kuussa on tullut kuluneeksi vuosia paristakin asiasta. Kolme vuotta ehkäisyn lopettamisesta ja kaksi vuotta siitä, kun aloimme yrittämään vauvaa. Noiden välillä luulin onnistuneeni ehkäisemään vuoden kiertoa seuraamalla, heh... Taidan olla tähän odottamiseen jo sen verran turtunut, että mokomat etapit meinasivat mennä huomaamatta ohi, mutta sain kuin sainkin niistä alakulon vielä aikaiseksi. Ehkä pitäisi jo saada uusia tapahtumia vanhojen tilalle.

Kp on 18. Tahtoisin astua aikakoneeseen ja hypätä viikon-puolitoista ajassa eteenpäin seuraavaan kiertoon. Voisin hypätä myös siihen päivään kun saan kutsun polille, tai vaikka suoraan polikäyntiin. Tai jos nyt vaikka samantein hyppäisi pari vuotta eteenpäin.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Hyviä päiviä taas

Olen koittanut joka aamu sängystä noustessa päättää, että tästä tulee hyvä päivä. Hyviä päiviä tässä on ollutkin. Kierron alkupuolella mielialaa on melko helppo pitää korkealla, ja olen yrittänyt buustata itseäni lisää.

Olen taas tuntenut itseni ihmiseksi, enkä vain epäonnistuneeksi naiseksi ja ihmiseksi, joka ei osaa ja pysty. Aurinkoiset päivät ovat myös piristäneet, vaikka päivätyöläisenä valonsäteistä voikin nauttia vain ikkunan läpi. Töissä on ollut kiireinen viikko, joka tekee mielelle ihan hyvää - ei ole liikaa aikaa miettiä. Välillä pohjamudissa möyriessä töihin keskittyminen on nollissa ja tuntuu ettei osaa ja pysty sielläkään mihinkään. Mukava jälleen tuntea, että kyllä sitä kuitenkin osaa ja pystyy, työntekoon ainakin, jos ei lapsen.

Lisäksi ostin itselleni matkaliput talvilomareissulle kaveria morjenstamaan, jei :) Onpahan keväälle muutakin odotettavaa kuin polikäynti. Ainakin hetkittäin tuntuu, että elämä on nyt ihan hyvää.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Odottelun seuraava vaihe

Itse kävin viime kuussa pari kertaa verikokeissa, miehen testitulokset kiikutettiin lääkärille eilen. Tänään hän sitten soitteli takaisin. Vaikka tiesin mitä puhelu pitää sisällään, jotenkin jännitti silti ja vahtasin puhelinta koko päivän vainoharhaisena. Mietin, miten paljon ehdinkään tulevaisuudessa vielä jännittää.

Omat tulokseni olivat kuulemma "normaalit", sen kummemmin erittelemättä. Teki mieli sanoa, että kierto ei kyllä ollut mitenkään normaali, vaan itselleni vallan epänormaalin normaali... Mutta mitäpä neuvolalääkäri sillä tiedolla olisi tehnyt. Tiedä sitten olisiko tulos ollut eri jossain muussa kierrossa, ehkä keho toimii sittenkin, vaikka aina päällisin puolin siltä ei näytä. Lupasi lähettää tulokseni vielä postissa, haluan niitä katsella rauhassa ja miettiä mitä se normaali tarkoittaa...

Nyt on sitten lähtenyt lähete polille jatkoa varten. Taas yksi etappi, jota odottaa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Nopeat, hitaat ja liikkumattomat

Miehen siemennestetutkimuksen tulokset tulivat vihdoin toissapäivänä. Ihan csi-tyyppistä tehokkuutta en klinikalta odottanut, mutta neljän viikon odotus tuntui jotenkin hirmuisen pitkältä, vaikka joulut ja muut olivatkin aikataulua sotkemassa. Kun kysessä on kuitenkin näyte joka tutkitaan samantein. Olin jo päättänyt, että jos kirjettä ei perjantaina postilaatikossa ole, soitan kiukkuisen puhelun klinikalle... Onneksi ei tarvinnut.

Lappusta sitten katseltiin yhdessä miehen kanssa, oli numeroa jos jonkin moista ja todettiin, ettei niistä mitään ymmärretä. Lopussa oli lyhyt sanallinen selvitys, siihen sitten toteamus, että ei kai se ihan toivoton ole. Tämän jälkeen paperi nakattiin sivuun, laitettiin ruokaa yhdessä ja vietettiin mukava ilta kahden kesken. Keskustelunaihetta tuloksissa olisi ollut, mutta kun ei tiedä mitä sanoa, parempi olla hiljaa, olla lähekkäin. Tunsin, että tunne ei ollut yksipuolinen.

Olin täysin asennoitunut siihen, että vika on minussa. Monen päivän tiputtelu ennen menkkoja, lyhyt ja vaihteleva luteaalivaihe, kohdunulkoinen raskaus... Mahdollisesti useampaakin vikaa. Simppatesti oli vain pakollinen vaihe ennen lähetteen saamista jatkotutkimuksiin. Tuloksia odotin lähinnä siksi, että saan ne laitettua eteenpäin, rattaan pyörähtämään yhden pykälän. Priimaa en näytteestä odottanut, kyseessä kun kuitenkin on neljää kymppiä lähenevä mies jonka elintavoissa on parannettavaa, mutta jotain keskivertoa kuitenkin.

Tiheys ja kokonaismäärä ovat normaalit, vasta-ainetesti heikosti positiivinen. Liikkuvuus on alentunut. Hedelmöittämiskyky saattaa olla alentunut.

Nopeita ja hitaita on yhteensä 24%, aika lailla alle viitearvon. Pieni osa sätkyttelee paikallaan, kaksi kolmasosaa mötköttää paikallaan liikkumatta. Eli aika hemmetin moni. Ne ei edes yritä mennä minnekään. Numeroina nuo näyttää omaan silmääni siltä, että "saattaa olla" on aikamoista vähättelyä.

Syitä ja seurauksia taitaa olla turha pohtia tässä vaiheessa, mutta kyllähän niitä pohtii väkisinkin. Olivatko simpat edelleen krapulassa miehen viikkoa aiemmin olleen pikkujoulureissun jäljiltä? Entä syksyinen lenssu korkeine kuumeineen? Ilmeisesti sekin saattaa teilata veijarit täysin ja siitä toipuminen voi viedä monta  kuukautta. Töitä mies on myös koko syksyn painanut paljon ja stressikin taitaa vaivata, vaikkei sitä päälle päin huomaakaan. Ja sitten nuo elintavat... Enhän mä voi aikuiselle ihmiselle alkaa paasaamaan että nyt tupakka ja alkoholi pois. Tai rakas, sinusta on tullut pullukka, nyt lopetat sen munkkien ja suklaan syömisen. Mies on kuitenkin perusterve ja tekee fyysistä työtä joten yleiskunto ok. Painoindeksi saattaa olla vähän liian korkealla, mutta ei sekään kaikkea kerro kun läskin lisäksi löytyy myös lihasta. Omia elintapojani olen koittanut petrata, mutta mies taitaa uskoa lääkäriä ennemmin kuin minua, joten sitä odotellessa.

Selittääkö tuo sitten sen, että tässä pyörähti juuri käyntiin kolmas vuosi yritystä? En usko. Meitä syyllisiä taitaa olla kaksi, ja uskon edelleen olevani se suurempi syypää. Määrä kompensoi kuitenkin laatua, olettaisin että sen takia tuomio ei ollut "selvästi alentunut", ja netissä surffailun perusteella näytteiden laatu saattaa vaihdella ilman selkeää syytäkin. Eli kai se on parempi vain olla miettimättä noita tuloksia, ja koittaa ratasta pyöritellä hissukseen eteenpäin, kunnes selviää lisää.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Minä ja mies

Vaikka minä ja mies ollaan vauvaa tekemässä yhdessä (heh...), on vauvakuume kuitenkin vain minun ongelmani. Mies olisi täysin tyytyväinen elämään kaksistaankin. Sen takia hänen on vaikea ymmärtään niitä tunteita, joita tilanne minussa saa aikaiseksi. Ylipäätään hänen on vaikea ymmärtää vaihtelevia mielialojani muutenkaan, hän kun on itse tasainen viilipytty. Hänellä on myös perimiehinen tapa käsitellä ongelmia - ne unohtuvat kun keskittyy muuhun. Tästäkin syystä hänen on vaikea ymmärtää, että minä en tuosta noin vain pysty sysäämään lapsettomuutta mielestäni vain miettimällä jotain muuta, ainakaan yhtä helposti.

Siinä missä minä olen huolissani siitä, että lasta ei tule, mies on huolissaan siitä, että jos se tuleekin. Hän on huolissaan minun jaksamisestani ja parisuhteestamme. Hän on nähnyt minut muutaman viikon unettomuusjakson jälkeen, ja voin sanoa että en silloin ollut ihan parhaimmillani. Kyllä itseänikin hirvittää ajatella, miten vähillä unilla vauva-arkea jaksaisi pyörittää, kun jo muutaman viikon vähäunisuus tekee minusta itkuherkän hermoraunion joka ei pysty suunnilleen edes päättämään mitkä sukat laittaa jalkaan. Saatikka miten parisuhteen jaksaisi hoitaa siinä sivussa. Tiedostan kyllä itsekin että alku voi olla niin raskasta eri tavoin ettei sitä voi edes etukäteen kuvitella. En siis tiiraile tulevaan mitenkään ruusunpunaisten lasien läpi, mutta en halua keskittyä miettimään vain negatiivisia asioita, eiköhän se ole vain pieni osa, lopunkaiken. Ymmärrän, että osa tuosta miehen ajatuksenjuoksusta on vain puolustusmekanismia, jota itsekin monesti käytän, mutta jotenkin tässä tuo ei toimi omalla kohdallani.

Viimeksi kun asiasta juteltiin, hän siis luetteli liudan asioita, joiden takia ei haluaisi lasta, muun muassa nuo yllä mainitut. Hän on tällä hetkellä mukana yhä totisemmaksi muuttuvassa yrityksessä lähinnä siksi, että tietää miten tärkeä asia minulle on. Tuota ei pidä käsittää väärin - jos lapsi tulisi, olisi hän miehelle yhtä rakas kuin minullekin, mutta hän pärjäisi vallan mainiosti ilmankin. En siis ole väkisin hänestä isää tekemässä, hän vain olisi valmis tjottailemaan hamaan tappiin asti, tuli mitä tuli. Lisäksi myös mahdolliset hoidot hirvittävät häntä jo ajatuksen tasolla, vaikka olen koittanut selittää että ei tässä nyt mihinkään geenimuunteluun olla suuntaamassa saatikka nyt ihan täysin vararikkoonkaan...

Muiden blogeja lukiessa tulee mielikuva, että lähes kaikilla mies on touhussa yhtä tosissaan mukana. Välillä tunnen siitä(kin) kateutta. Tässä esimerkki toisenlaisesta todellisuudesta. Välillä miehen suhtautuminen ketuttaa, välillä luo turvaa siitä, että jos lasta ei tule, ei se tätä venettä kaada vaan yhdessä jatketaan. Hyvä mies tuo on enkä siitä luopuisi, vaikka aina ei ihan samalla aaltopituudella ollakaan

lauantai 4. tammikuuta 2014

Kp 1

No niin, eipähän tarvitse enää ihmetellä. Menkat ilmoittelivat itsestään jo eilen, ja tänä aamuna alkoivat kunnolla. Kierto 28 päivää, tiputtelua 1 päivä, ovis mahdollisesti bongattu 13 päivää sitten. Melkein oppikirjamainen kierto, enkä todellakaan ole tottunut tällaiseen.

Vaikka jänskätys meinasi olla melkoinen, en jaksa nyt olla oikeastaan edes pettynyt. En kuitenkaan osannut oikeasti edes toivoa, että ihme olisi tapahtunut.

Vuosikin vaihtui. Kaikkialla on toivoteltu hyvää uutta vuotta, kerrattu viime vuoden tapahtumia ja mietitty toiveita tämän vuoden varalle. Lyhyesti voisi todeta, että viime vuosi oli tavallaan parempi kuin edellinen, tavallaan huonompi - en ollut kertaakaan raskaana, mikä oli sekä huono että hyvä asia verrattuna edellisvuoteen. Edellisvuonna olin kerran raskaana ja kohdunulkoisen jälkeen melko maissa. Viime vuonna ei tapahtunut mitään ihmeellistä. En vaihtanut työpaikkaa, en asuntoa, en miestä. Oli toki hyviä hetkiä, hyviä reissuja ja hyviä tapahtumia, mutta päälimmäisenä mieleen tulee haikeus ja ahdistus.

Viime vuonna lapsettomuus valtasi mielen ja oli ajoittain liikaakin läsnä. Kuten se meinasi taas parina viime päivänä olla... On ikävä sitä aikaa, kun vaan totesi menkat alkaneeksi ja merkkasi ne kalenteriin. Ja teki saman taas muutaman viikon päästä. Nyt vaikka kuinka pättää jättää kalenterin välillä rauhaan, sitä puolivälissä alkaa ensin kytätä ovulaation ajankohtaa, ja sitten laskea päiviä ovulaatiosta mahdollisten menkkojen alkuun. Ja kierron lopulla sitä ei osaa enää keskittyä mihinkään muuhun. Tänä vuonna yritän päästä lapsettomuudesta eroon. Joko tulemalla raskaaksi, tai sitten opettelemalla elämään sen kanssa niin, ettei se valtaa mieltäni kokonaan. Parina viime kuukautena olen jo nähnyt ajoittain itsessäni hetkellisesti sen tasapainoisen naisen, joka on tyytyväinen elämäänsä ilman lapsia. Sitä haluan nähdä lisää. Siis jos sitä lasta ei kuulu, se lapsi olisi toki se ykkösvaihtoehto. Vai osaako lapsettomuutta täysin hyväksyä, ennenkuin on todettu että mitään toiveita lapsen saamiseksi ei ole?

Ensi viikolla toivon miehen simppatulosten tulevan, ja sen jälkeen pitäisi soitella lääkärille, jotta saisin lähetteen jatkotutkimuksiin. Siinä tapahtumia tämän vuoden alkuun. Jos hyvin käy, ennen kesää voin jo tietää enemmän. Asian eteen on ehkä jopa tehty jotain, jos oikein optimistiksi heittäydytään. Lisäksi yritän jälleen aloittaa terveemmän elämän ja itsestäni huolehtimisen. Tunnustan nimittäin omaavani paheita. Poltan tupakkaa ja käytän alkoholia. 5-10 savuketta päivässä, muutama saunaolut kerran-pari viikossa. Kumpikin aineita, jotka saattavat vaikeuttaa raskautumista, joten olen siis mielessäni tavallaan huono "yrittäjä". Ja silti en osaa olla ilman. Silloin kun raskautta alettiin yrittämään, olin kyllä muutaman kuukauden polttamatta ja alkoholinkin jätin melko vähille, mutta siitä se sitten on taas lähtenyt stressikäyrän nousun myötä. Nyt on tarkoitus saattaa nuokin asiat paremmalle tolalle, jotteivät minua naura polilta ulos, jahka sinne asti joskus pääsen. Ja toki sillä omallakin terveydellä on väliä, sitä ei vain aina jaksa kiinnostua omasta hyvinvoinnista. Mutta eiköhän tuossa ole tarpeeksi tavoitteita tälle vuodelle... Noihin kun lisää vielä tulevien reissujen suunnittelun ja mahdolliset uudistukset töissä, joten hyvää vuotta odotan tulevaksi.

torstai 2. tammikuuta 2014

Kp 27

Kyllä taas naista koetellaan. Tuhruvuodosta ei ole vielä merkkiäkään. Ei ennenkuulumatonta tämäkään, vallan kerran on viimeisen vuoden aikana käynyt vastaavasti... Silloin hermo petti kp 29 jolloin tein raskaustestin, negan tietysti, ja menkat alkoiva seuraavana päivänä. Melkein mieluummin ottaisin jo lyhyen tuhrukierron, silloin pää pysyy edes hieman paremmin läjässä... Miten ihminen voikaan olla tällainen hermoheikko? Missä on taas sellaiset päivät ja viikot, kun pystyn miettimään jotain muutakin?!

Olen koittanut itselleni hokea ettei tämäkään mitään tarkoita, kuukaudet ja kierrot ovat erilaisia keskenään ja mitä vain voi käydä. Ei tuo hokeminen mitään auta, asia pyörii silti jatkuvasti mielessä. Mikäs siinä sitten. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, ja jos musta alkaa tuntua että mun mielenterveys vaatii selvyyden saamista tähän asiaan, niin silloin on pissattava kuppiin ja uitettava siellä tikkua. Ajelin siis kauppaan ja valkkasin valikoiman kolmesta raskaustestipakkauksesta kivoimman näköisen. Herkimmän olisin valinnut, mutta kun ei missään mainittu herkkyydestä mitään. Kotona sitten surffasin netissä kun odottelin että edellisestä vessakäynnistä olisi edes pari tuntia.

Onnistuin tietenkin valkkaamaan testeistä juuri sen epäherkimmän. Ja sellaisen, joka saattaa näyttää jotain omituisia aavehaamuja, jotka katoaa. Jei. Note to self: tee taustatyö jatkossa ennen kauppaan menoa. Jos noiden testien ostamiseen joskun tulee olemaan oikea syy.

RFSU:n testi siis kyseessä, nettilähteiden mukaan herkkyys 50 mIU/mL, kun herkimmät ovat 10. Tällä on mentävä, joten tuumasta toimeen. Testi tuli tehtyä, ja tuijottelin sitä valehtelematta 15 minuuttia. Kääntelin ja vääntelin, kokeilin eri valoa ja kulmaa ja ajattelin että voiko sitä ihminen hullummaksi tulla. Sitten tuli todistettua itsekin sellainen mystinen aavehaamu. Sen sijaan että näin toisen viivan vain sieluni silmillä, toinen viiva alkoi oikeasti näkyä. Melkein jopa joka kulmassa... Ja kun tuijottelin testiä vielä muutaman minuutin lisää, tuo mystinen jälki katosi. Näin on kuulemma muillekin tapahtunut, eikä tuo tarkoita yhtikäs mitään. Eli puhdas negahan tuo oli.

Summa summarum. En ole raskaana. Paitsi, että ja mutta. Joko odotan pari päivää ja menkat alkavat. Tai sitten haen eri merkkisen testin, sellaisen paljon herkemmän... Joka todennäköisesti näyttäisi myös negaa, mutta saisinpahan mielenrauhan nopeammin.