yk miljoona

..Tai jotain sinne päin. Ei mikään järisyttävä pettymys. Tai voiko näitä enää edes yrityskerroiksi sanoa. Olkoon ihan vain tavan kiertoja. Luovuttajafiilis, mutta ei maansa myynyt. Haikea mutta ei surullinen. Ehkä sitten joskus.

Menkat alkoi eilen, edellinen kierto jäi siis 24-päiväiseksi. Eipähän ole noin lyhyttä kiertoa sitten ollutkaan kuin joskus pillereiden lopettamisen jälkeen kolmisen vuotta sitten. Ei näistä ota erkkikään selvää. Kiva sinänsä ettei tarvinnut pidempään odotella. Pidempi kierto olisi tosin tarkoittanut sitä, että ensi kuun talvilomareissu olisi saattanut mennä liki menkoitta, mutta sinnehän ne taitaa osua kivasti.

Tulipahan muuten mieleen tuo uusi äitiyspakkaus, josta olen kuullut ja nähnyt kommentteja usealta taholta. En ole käynyt katsomassa sisältöä, enkä käy. Ei taida tulla tarvista.

Tylsää

Olin ajatellut tehdä tänään yhtä ja toista, ja kuitenkin päädyin lopulta töiden jälkeen jumittamaan koneelle. Ei huvita eikä kiinnosta mikään, joten tapan aikaa lukemalla blogeja ja googlaamalla sitä sun tätä. Takana on mukava viikonloppu mökkeilyn ja ulkoilun merkeissä, mutta tänään on ollut taas ankean harmaa vetämätön päivä.

Kierron viimeinen viikko on aina vaikein. Vaikka nyt en enää osaa edes toivoakaan, jotenkin olo on silti kuin kusiaisia pöksyissä. Mieli on levoton eikä osaa keskittyä. Tietoisuus siitä, että jos jotain olisi tapahtuakseen sisälläni, sen hetki olisi nyt. Nyt se tekisi pesäänsä, asettuisi asumaan. Mutta ei. Rintoja on aristanut jo muutaman päivän, kuten aina ennen menkkoja. Tuhruvuotoa ei ole näkynyt, mutta vielä ehtii. Menisi nyt viikko pian niin olisi taas yksi kierto takana. Sen jälkeen vielä yksi, jonka jälkeen ensimmäinen polikäynti. Niin lähellä ja niin kaukana. Oltaisiin jo edes siinä asti, niin olisi jotain uutta mietittävää. Kun saisi edes selville mistä lapsettomuus johtuu. Tai vaikka ei saisikaan, pääsisi edes yrittämään jotain muita konsteja. Sitä miettii lapsettomuuden syitä itsekseen ja lopulta kaikki on vain turhaa typerää jossittelua. Endometrioosistakin olen lueskellut, se kun voi olla oireettomanakin, ja onhan mulla se tiputteluvuoto. Plaah.

Joku aika sitten törmäsin jossain lainaukseen "On kuin olisin saanut sukupuoliteitse tarttuvan syövän", jossa siis henkilö kuvasi olotilaansa raskaana ollessaan. Se vitutti. Erehdyin sitten ostamaan viikonlopun lukemiseksi viimeisimmän Imagen, kun oli kivasti tarjouksessakin. Siellähän se, raskauskertomus josta edellämainittu lainaus oli. Meinasi loppu lehti jäädä lukematta siinä vaiheessa. Vaikka kyseinen henkilö lauseellaan vertaakin raskauspahoinvointia kemoterapian jälkeisiin tuntemuksiin, itseäni kyllä panee vihaksi. Tullut vielä raskaaksi puolihuolimattomasti lähes yrittämättä, että kehtaakin. Ja minä kehtaan sanoa olevani katkera.

Viime viikolla töissä kävi äippälomalainen vauvansa kanssa. Oli mulla oikeastikin kiire, mutta olisihan sitä muutaman minutin ehtinyt istahtaa kuulumisia vaihtamaan, mutta keskityin mieluummin töihini. Kuulin kyllä sivummallekin tarpeeksi hyvin ne vitsit siitä, miten vauvakuume tarttuu kun ottaa vauvan syliin. Ja että kohta kaikki on sitten vatsat pystyssä. Just.

Ei mitään uutta auringon alla

Pitäisi olla kai tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Ei ole hetkeen tullut kirjoiteltua, mikä lähinnä tarkoittaa että olo en sen verran seesteinen, ettei mitään tarvetta tunteenpurkauksille ole. Juuri nyt ei ahdista, vituta, masenna, ei mitään. Olo ei myöskään ole liiemmälti toiveikas. Itseasiassa olen huomannut nautiskelevani lapsettoman elämän hyvistä puolista kuten pitkistä yöunista. Ja siitä, että voin vaikka heti laittaa kengät jalkaan ja lähteä ulos jos siltä tuntuu, huolehtimatta lapsen päiväunirytmistä, syömisestä, vaippojen vaihdosta, pukemisesta... Jotenkin ajatus koko lapsesta tuntuu juuri nyt todella kaukaiselta. Tiedän, että kaiho ja riistävä kaipaus tulee taas, mutta ainakin hetken olen taas osannut nauttia elämästäni tässä ja nyt. Jopa niistä pienistä arkisista asioista, joista  ahdistuksen keskellä pyöriessä ei osaa iloita.

Ovis on tässä jossain, tulossa tai todennäköisesti jo mennyt, mikäli sitä tässä kierrossa edes on. Kalenteria en ole syynännyt enkä päiviä laskeskellut, mutta kun kierto on siinä neljän viikon tuntumassa, menkkoja voin odotella ensi viikon loppupuolella. Villi veikkaus, että silloin viimeistään vituttaa taas.

Pessimisti ei pety

En nyt varsinaisesti pidä itseäni mitenkään perus pessimistinä, pikemminkin realistina. Useimmiten jopa luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Jostain syystä tämän vauvaprojektin suhteen olen ollut varsin pessimistinen, vaikka toki se toivokin taustalla aaltoilee.

Kun yritys aloitettiin, jostain syystä en osannut pikaista plussaa odottaa. En mitenkään tietoisesti ajatellut, että pessimisti ei pety, mutta jostain syystä ajattelin, että aikaa tähän hommaan tulee kuitenkin kulumaan. En edes tiedä miksi. Kun ainokainen plussa tuli yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen, pieni huoli oli jo mielessä ehtinyt käydä, mutta suureksi se ei ollut vielä ehtinyt kasvaa.

En tiedä mistä pessimismi siinäkin vaiheessa tuli, sillä vaikka pieni hetki testituloksen jälkeen miehen kanssa asiasta iloittiinkin, en osannut hirveästi asiasta hehkuttaa kuitenkaan. Muutaman päivän kuluttua alkoivat vatsakivut ja niukka vuoto ja googletin oireita. Kivut eivät olleet mitenkään tolkuttomia eikä niistä suoraan voinut sanoa mitään, mutta kohdun ulkoiseen uskoin jo ennen kuin pääsin lääkärille. Kun se sitten kolmisen viikkoa plussan jälkeen todettiin, oli se toki järkytys, mutta ei suuri yllätys. Ja kyllä, pettymys se oli pessimistillekin.

Yllättävän pitkän aikaa tuosta kesti päästä yli. Sitä pelkäsi että se toistuu, sitten että mitään ei enää tapahdukaan. Luuli, että yli pääsemiseen tarvitaan uusi raskaus. Kun sitä ei kuulunut, niin aika paransi haavat. Vaikka tuosta on kohta jo puolitoista vuotta, muistan edelleen joka hetken polilla, jossa olin yön yli tarkkailussa. Tuskin yhtäkään toista vuorokautta on piirtynyt yhtä tarkasti mieleeni. Silti se on enää vain yksi muisto muiden joukossa.

Vaikka ajatuksen tasolla usko luomuplussaan on mennyt, silti jonkinasteinen toivo edelleen joka kuukausi nousee, välillä vahvempana, välillä heikompana. Pessimisti-minä on jo suunnannut katseensa hoitoihin. Pelkää, että joutuu insseihin, joiden tehoon ei usko. Miettii, että jos ku-raskaus johtui putkien tukossaolosta, ja joutuukin suoraan ivf-hoitoihin. Pelkää jo sitäkin, ettei niistäkään tule mitään.

Ja kun kuitenkin yleensä ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaa? Että tavalla tai toisella tulen raskaaksi, vai että opin elämään lapsettomana?

Väsynyttä meininkiä

Pari hyvää vinkkiä lapsettomuusmurheiden unohtamiseen: a) työkiireet b) kuume. Enpä muista koska viimeksi olisi mennyt useampi päivä putkeen ilman, että mahouteni olisi jossain vaiheessa vähintään käväissyt mielessä. Osasin ennustaa töissä alkavat kiireet, mutta jotenkin stressaavuus onnistui yllättämään. Liekö sitten sillä yhteyttä sairastumiseen, sillä yleensä olen todella harvoin näin kipeä.

Viime viikolla olin muuten taas vaihteeksi tilailemassa ovistestejä netistä, vaikka olen jo muutaman kerran päättänyt pysyä niistä erossa... Rupesi vaan mietityttämään kun parissa viime kierrossa olen ollut limoista ja himoista päättelevinäni oviksen ajankohdan liki tarkkaan pari viikkoa ennen tulevia menkkoja. Aiemmin testeillä bongatut ovikset on kuitenkin ajoittuneet muutamaa päivää myöhemmäksi, ja teki mieli taas tarkistaa missä mennään ja olenko ihan hakoteillä omien tuntemuksieni kanssa. No mutta juu, muutamasta nettikaupasta katsoin, ja niistä joista CB:n digitestin saisi halvimmalla, se oli loppu... Muutama muukin suomalainen ilmeisesti on nyt vauvaa tekemässä. Liuskatesteillä en lähde enää arpomaan, joten pitäkää tunkkinne.

Juuri nyt ei tosin jaksa kiinnostaa. Jos vaikka makaisi kolmannen päivän sohvalla ja söisi jotain herkkuja.

Eniten vituttaa kaikki

Olen tässä pari päivää noussut aamuisin väärällä jalalla. Menkat alkoivat eilen, ja tokihan se vituttaa. Sekin vituttaa, että edellinen kierto oli poikkeuksellisen normaali ja totta kai juuri silloin hormonitasot tsekattiin verikokein. Tämä kierto olikin sitten sieltä toisesta ääripäästä - yhdeksän päivää tiputtelua ja tuhruttelua, välillä enemmän välillä vähemmän, mutta joka hemmetin päivä yhdeksän päivän ajan ennen menkkoja. Veikkaan, että nyt eivät arvot olisi ihan viitearvoihin mahtuneet. Tai jos normaalilla hormonitoiminnalla voi käydä näin niin sitten mä en tajua mistään mitään.

Nyt juuri huhtikuussa oleva poliaika tuntuu olevan ikuisuuden päässä. Vielä kaksi hemmetin kiertoa ennen sitä. Ja sitten se odottelu sen jälkeen, josta en edes tiedä miten pitkä siitä tulee. Aukiolotutkimukseen toivon joskus joutuvani/pääseväni, mutta miten pitkälle sekin sitten venyy? Jonkinlaista toivoa luomuraskautumisesta kuitenkin edelleen elättelen vaikka kuinka yritänkin olla toivomatta, helpottaisiko jos tietäisin putkien olevankin tukossa ja sen olevan mahdotonta? Olisiko parempi jos toivon voisi laskea pelkästään hoitojen varaan? En tiedä. Vituttaa tuokin. Jos kävisikin tässä odotellessa aukkarissa yksityisellä, heivaavatko minut silloin polijonosta pois? Ja jos eivät heivaa, luottavatko ulkopuolisen tahon tuloksiin? Ja missä hitossa noita edes tehdään... Pelkästäänkö lapsettomuusklinikoilla, vaiko muillakin yksityisillä lääkäriasemilla? Vituttaa kun tuntuu ettei tiedä mistään mitään.

Vituttaa, että alan olla melko varma, että ensi jouluna meitä on edelleen kaksi.

Kärsivällisyysharjoitukset eivät ole vielä päässeet vauhtiin.