Toivon murusia

Viime päivinä epämääräinen toivo on nostanut päätään ja usko tulevaan on taas jotenkuten voimissaan. Kumpa tätä levollisuutta voisi laittaa purkkiin ja ammentaa sitä sieltä kun epäusko ja ahdistus taas pian ottavat vallan. Tänään en toivo että meitä ehkä vielä joskus on kolme, tänään uskon sen olevan totta.

Tällä viikolla yritystä on kestänyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Pitkä aika, kun sitä miettii taaksepäin. Nyt en kuitenkaan halua muistella menneitä, vaan katsoa tulevaan. Olen yrittänyt miettiä tulevia hoitoja vaihteeksi positiivisessa valossa - sitä, että suurin osa saa niistä avun. Nyt, kun mitään ei ole vielä tehty, todennäköisyys on puolellani. Hyvinkin todennäköisesti tulemme onnistumaan. Pakkohan minun on siihen tässä vaiheessa uskoa, miksi niihin muuten edes lähtisin? En voi tässä vaiheessa vielä ajatella ehkä kuuluvani siihen pienempään joukkoon, joita hoidoilla ei syystä tai toisesta voida auttaa.  Jos niin on, ehdin surra sitä myöhemmin.

Jos julkisella etenemme totutun kaavan mukaan (ja putket ovat auki), edessä on kolme inseminaatiota ja sen jälkeen sekalainen setti kivoja kirjainlyhenteitä. Jos niistä vaikkapa vasta se viimeinen hoito tuottaa tulosta, kesätauon ja muutaman taukokierron ja muuten vain epäsopivien aikataulujen kanssa siihen voisi ajatella kuluvan pauttiarallaa reilun vuoden jos ei jono ole pitkä (ja olettaen että mieheni tai minä emme sitä ennen paina jarruja pohjaan ja lopeta koko leikkiä kesken...). En odota ihmeen tapahtuvan heti, mutta todennäköisesti viimeistään jossain vaiheessa ensi vuotta olen raskaana. Sehän on melkein kohta, melkein jo tässä!

En uskalla ajatella miten suureksi toivo nousee jokaisen hoidon aikana, ja miten kovalla ryminällä epäonnistumisen jälkeen tulen pilvistä alas. En osaa edes kuvitella miten suuria nuo pettymykset ovat, kun jo luomuna yrittäminen ja pettyminen ottaa välillä koville. Voin vain toivoa saavani niissä tilanteista tästä tunteesta taas kiinni. Joskus jo ensimmäinen hoito voi natsata, mutta joskus niitä tarvitaan monta, mutta todennäköisesti jossain vaiheessa tärppää.

Ai niin, aukkari on perjantaina. Katsotaan miten positiiviset fiilikset sen jälkeen on. Täytyy sitä ennen käydä apteekissa - meillä kun ei hirveästi lääkkeitä syödä ja lääkekaapista löytämäni särkylääkkeet ovat nähneet parhaat päivänsä jo pari vuotta sitten :D

kp 1 tai melkein

Jälleen kerran mun piti vain työpäivän jälkeen vilkaista muiden blogeja hetki kahvikupposen ja välipalan äärellä ennen siivousurakkaa, mutta jos sitä muutaman sanasen raapustaisi niin saisi vielä hetken armonaikaa imuroimiselta... ;)

Ei sitten ollut teroista hyötyä tiputtelun suhteen. Neljättä päivää tässä on taas tuhrutellut, tänään jo hieman enemmän mutta ei noita kai ihan menkoiksi voi vielä sanoa. Pah. Toki parempi tuokin kuin mitä pahimmillaan on, mutta silti. Mielialaan menkkojen tulo ei pitkästä aikaa vaikuta, kun ei tässä kierrossa ollut yritystäkään - jotain hyvää siitäkin. Alkaisivat vaan kunnolla niin voisin varata ajan munanjohtimien aukiolotutkimukseen. Sitä odotan vähän sekalaisin fiiliksin - kohdunulkoinen raskaus ja pitkä tulokseton yritys voivat viitata siihen että jotain häikkää on. Tavallaan olisi helpottavaa, että olisi jokin selkeä syy mistä tää paska johtuu. Mutta jos kaikki onkin kunnossa... Sitten lapsettomuus olisi selittämätön. En tiedä kumpi olisi parempi uutinen, olla viallinen vai muuten vain huono. Ehkä se jo ens viikolla selviää.

Pääsiäinen meni kivasti ja rentouttavasti. Etukäteen jännitin sukulointireissua, jossa piti pitkät pätkät istua nokikkain raskaana olevan naisen kanssa. Onneksi oli hyvä päivä eikä tilanne ahdistanut niin paljoa kuin olisi voinut. Suht sujuvasti otin osaa vauva-aiheisiin keskusteluihin. Ja mikä parasta, kukaan ei kysynyt meidän perheenlisäyssuunnitelmistamme mitään... Kaikenkaikkiaan multa kukaan harvemmin kysyy mitään aiheeseen liittyvää. Ehkä mä en vaikuta äitimateriaalilta? Pitäisikö tuosta huolestua? :) En todellakaan tiedä, mitä kysyjälle edes vastaisin. Edellisestä kerrasta on jo aikaa, silloin yritys oli vasta aluillaan ja oli helppo vain tokaista että ehkä sitten joskus. Nyt vastaus voisi olla mitä vain päivästä riippuen. Mitä vain olankohautuksesta avautumiseen, kiukkuiseen tilitykseen tai kyyneleiden pidättelyyn.

Ensimmäinen polikäynti takana

Miehen kanssa saatiin sopu aikaiseksi edellisten surkeiden keskusteluiden jälkeen, asiaan ei tosin enää palattu. Jos toinen ei asiasta halua puhua niin ei sitten. Mukava ilta ja aamu oli kuitenkin ja mieliala jo korkeammalla. Sitten tänä aamuna kun ensimmäisen kerran mainitsin polikäynnin, mies meni taas lukkoon ja tuppisuuksi. Lähti sentä mukaan kuitenkin...

Itse käynti oli oikeastaan ihan mukava. Lääkäri oli hymyileväinen ja optimistinen, joka rentoutti kummasti. Eikä edes nipottanut viikottaisista saunaoluistani ja tupakoinnista... Ultratessa ei näkynyt mitään huolestuttavaa, vasemmalta puolen bongasi keltarauhasenkin. Kohdun limakalvo oli kuulemma rakenteeltaan hyvä, mutta vähän ohuenpuoleinen. Jotain häikkää keltarauhasen toiminnassa saattaa siis olla. Joulukuussa otettujen verikokeiden mukaan kaiken pitäisi siltä osin olla ok, mutta kun kerroin että silloin sattui olemaan juurikin mukavan tiputtelematon kierto, kirjoitti sitten kokeeksi Terolut-reseptin. Katsotaan, pysyykö tiputtelu sillä kurissa. Samoin määräsi poistumaan labran kautta, katsotaan vielä tämän kierron progesteroni, selittäisikö se tuon ohuen limakalvon. Miehen simppojen kehnonlaista liikkumista ei kauhistellut, meinasi että hedelmöittämiskyky niillä tuloksilla voi olla silti ihan ok. Kaikenkaikkiaan käynti kesti vain puoli tuntia, vaikka aikaa oli varattu tuplasti enemmän. Silti ei jäänyt sellainen olo että meistä olisi haluttu päästä pian eroon, kaikki vain näyttäisi olevan jos ei nyt kunnossa niin aika liki kuitenkin.

Mitä sitten nyt? Ensi viikolla kun menkat alkavat, varaan ajan aukiolotutkimukseen, jonka jälkeen mietitään jatkoa. Jos röörit on auki, kokeillaan inseminaatiota clomikiertoon - jo ennen kesätaukoa! Ja jos putket on tukossa, edessä olisi IVF kesätauon jälkeen elo-syyskuussa. Hui! Kun viimeisen reilun puoli vuotta olen vain odottanut, että asiat etenevät, olin jotenkin valmistautunut siihen, että etenemisen odottelu jatkuu yhtä hitaana edelleen. Nyt näyttäisi siltä, että homma vauhdittuu tooodella hurjasti. Siihen nähden, että lasta on yritetty pian kaksi ja puoli vuotta, tuo vauhti tuntuu niin hurjalta, etten ehdi edes kissaa sanoa. Toki tuotakin aikataulua voi niin moni asia vielä sotkea, mutta noin ainakin teoriassa. En kuitenkaan halua stressata sitä nyt, katsotaan ensin se aukkari ja ihmettelen sitten uskallanko pysyä kelkassa vai en.

Ja se mies. Kummasti polikäynnin jälkeen oli taas puheliaammalla tuulella... Käynnistä tosin puhuttiin vain muutamalla lauseella, mutta keskitytään sitten muihin, mukavampiin aiheisiin. Taisi se sitä kuitenkin jännittää enemmän kuin minä, vaikkei mitään sanonutkaan. Ehkä tämä tästä. Nyt on ainakin ihan hyvä fiilis :)

Lukossa

Viime päivät olen ollut taas ahdistuneempi kuin aikoihin. Tuleva polikäynti ahdistaa. Eilen koitin miehen kanssa jutella asiasta, ja nyt ahdistaa vielä enemmän. Olen jotenkin aivan lukossa, enkä tiedä, mitä kautta saan ahdistuksen ulos.

Mies ei edelleenkään halua juurikaan puhua koko lapsettomuusasiasta. Koitin hakea häneltä jonkinlaista tukea tai ymmärrystä, mutta pieleen meni. Ensin täytettiin esitietolomakkeet käyntiä varten, sitten referoin hänelle lapsettomuushoitoja koskevan vihkosen n. viidellä lauseella, kun ei itse ollut innokas siihen tutustumaan. Sen jälkeen väkisin nyhtämällä sain muutaman kommentin hänestä irti, ja olivat jotenkin vielä negatiivisempia kuin aiemmin. Koitin avautua ajatuksistani (eli paruin ja märisin), mutta sama kuin olisi seinille puhunut.

Mies on edelleen kannassaan, että lapsi saisi tulla jos on tullakseen, mutta ilmankin on oikein hyvä, jopa parempi. Ja nimenomaan niin, että se tulisi omia aikojaan sitten kun tulee, jos tulee, ilman hoitoja. Samaa hän on sanonut jo aiemmin, en tiedä kuvittelinko/toivoinko hänen suhtautuvan hoitoihin suopeammin niiden lähestyessä vai mitä, mutta jotenkin tuli tunne, että märällä rätillä läimitään päin naamaa. Kun jo valmiiksi olen välillä sekaisin ajatuksineni ja haaveineni, olisin kaivannut selkeää vihreää valoa tai suoraa täystyrmäystä koko touhulle, mutta tilanne roikkuu edelleen vain minun hartioillani ja mies tekee mitä käsketään, jos sitä kerran niin kovin haluan. Kun vain tietäisi, haluanko niiiin kovin.

Lapsettomuuden kanssa olen siis omillani. Mies sanoo lapsihaavettani pakkomielteeksi ja siitä puhuminen tuntuu ärsyttävän häntä aina vain enemmän. Jos hoitoihin lähteminen ahdistaa itseäni jo nyt, miten jaksan niitä ilman miehen tukea? Miten jaksan raahata itseni niiden läpi, ja siinä samalla miehenkin? Ja onko mulla edes oikeutta vaatia toista hyppäämään siihen kelkkaan kun se on niin vastenmielistä? Pitäisikö tämä juna pysäyttää jo nyt ennenkuin se pääsee edes vauhtiin? *kirosana*

Jos sinne polille huomenna päädytään, voin jo kuvitella tilanteen. Mies murjottaa kettuuntuneen näköisenä ja minä pillahdan itkuun kun niin ahistaa. Loistavaa.

Melkein huijasin itseäni

Tässä kierrossa tikutin taas ovista. Uskottelin itselleni, että en tee sitä seksin ajoittamiseksi vaan vain, jotta osaan ensi viikon polikäynnillä kertoa tarkasti, missä mennään. Olin ajatellut, että mitä sitä yrittämistä stressaamaan, kun ei se luomusti näytä onnistuvan. Niinpä niin.

Nyt sitä yritystä ei tosiaankaan ole ollut kun mies on viime päivinä ollut töidensä kanssa niin kiireinen että illalla vain väsyneenä rojahtaa sänkyyn. Eilen tulkitsin viivat ovistestissä plussaksi, mutta mitään toimintaa ei sekään saanut aikaiseksi. Muuta kuin sen, että itkin itseni illalla uneen. Tämäkin päivä laskeutuisi vielä hedelmällisiin, mutta mies on koko illan harrastuksissaan ja tulee ties koska, ja sekin harmittaa. En siis ole kuitenkaan sisäistänyt itselleni uskottelemia asioita niin syvällisesti kuin olin luullut, vallan yllättävää...

Jos tästä jotain positiivista koittaa repiä, niin eipähän tarvitse loppukiertoa jänskättää, että onko tärpännyt vai ei. Jei! Mietin myös tuota polikäyntiä. Muistelen jostain lukeneeni että joillekin on samalla keikalla tehty aukiolotutkimus. Ymmärtääkseni se tehdään kuitenkin aina kierron alussa, mutta mitään selkeää syytä sille en ole rakkaan kuukkelin avustuksella löytänyt. Ilmeisesti yksi syy ainakin on se, että loppukierrossa sitä ei tehdä, koska on vaara että mahdollisesti hedelmöittynyt munasolu huuhtoutuu samalla. Mutta entä jos sitä vaaraa ei ole? Hmm...

Huhtikuu

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja alkaa näyttää todennäköiseltä, että lapsettomana menee koko tämä(kin) vuosi. Muistan, että viime vuonna saman asian tajuaminen sai aikaan aikamoisen itkukohtauksen, nyt vain kohautan olkiani. Kai tähän alkaa jollain tasolla jo turtumaan.

Tähän väliin piti tosin tarkistaa tilanne - netistä löytämäni laskurin mukaan itseasiassa jos tässä kierrossa raskautuisin, laskettu aika olisikin vielä tämän vuoden puolella, 30.12.... hehhee ;)

Tunteiden vuoristoradalla olen tällä hetkellä samaan aikaan ylä- ja alamäessä. Mieli ei ole järin ahdistunut, mutta samalla usko luomuna raskautumiseen on mennyt, ehkä vihdoinkin lopullisesti. Hetkittäin olen tulevan suhteen vähemmän pelokas ja odotan taas jopa mielenkiinnolla, millä tavalla lapsettomuutta aletaan hoitamaan.

Tiedän, että ei näistä aina ota tolkkua ja olen itseni kanssa ristiriidassa, mutta hei, miulla on oikeus miun omiin tunteisiin :)

Jos ja jos.

Jos ainoa raskauteni olisi edennyt kuten pitää, kaikki olisi nyt toisin. Jos hedelmöittynyt munasolu olisi löytänyt tiensä oikeaan paikkaan, meillä olisi pian vuoden ikäinen lapsi. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti, ja samalla ollut uskomattoman pitkä. Uskomattomalta tuntuu myös se, että sen jälken ei ole tapahtunut sillä saralla y h t ä ä n mitään. Mikä lie luonnon oikku se epämääräinen yritys oli olevinaan. Olisi varmaan pitänyt laittaa silloin myös lotto vetämään.

Välillä on vaikea uskoa, että tämä on minun elämäni. Ja meidän kahden, minun ja mieheni. Lapsettomuus ei unohdu, mutta välillä siihen havahtuu. Kuin heräisi todellisuuteen, jonka olemassaoloa ei aina tajua.

Seinän takaa kuuluu elämisen ääniä. Siellä parivuotias juoksee pienet askelet tömisten ja huutaa mennessään. Minä saan kokata rauhassa ilman että kukaan vaatii huomiota ja roikkuu lahkeessa. Laittaa ruokaan niin paljon mausteita kuin tykkään. Mies on harrastuksissaan ja olen pian lähdössä omiini, lemmikin pärjääävät illan keskenään. Pidän elämästäni tällaisena ja silti kaipaan muuta. Aina en edes tiedä mitä tahdon.

Lähestyvä poliaika hermostuttaa. Tahdonko oikeasti tarpeeksi? Ainahan voi jarruttaa jos siltä tuntuu. Vaikka hitaasti tässä on edettykin, osin tietoisesti ja tarkoituksella. Pitäisi istuttaa mies alas, pyytää täyttämään esitietolomake ja perehtymään infolehtiseen. Omakin lomake on täyttämättä. Pakko edetä askel kerrallaan. Ensin polikäynti, sitten toivottavasti aukiolotutkimus, sitten ehkä jotain muuta. Pieniä askeleita. Jos en uskallakaan lähteä pidemmälle, ei ole pakko. Toisaalta pelkään luonnottomuuden tunnetta, toisaalta kai sitäkin, että elämä saattaa joskus oikeasti muuttua.

Jos ja jos.

Sama valitus, eri kuukausi.