Kp 25

Kierto on jo pitkällä, mutta tuhruvuotoa ja tiputtelua ei vieläkään näy. Ei nyt ihan poikkeuksellista, mutta silti piti muistia virkistää ja tutkiskella allakkaa (se siitä päätöksestä olla miettimättä koko asiaa...). Tän vuoden aikana tuhru on alkanut näihin aikoihin tai myöhemmin n. joka kolmas kerta. Loput on sitten pitäneet sisällää jos jonkinmoista tiputtelua, lorottelua tai tuhruttelua turhauttavan aikaisin. Lisäksi tässä kierrossa olin tunnistavinani oviksen melko selkeästi limojen perusteella, mitä sitäkään ei kovin usein käy. Jei.

Toisaalta mietityttää, että kun kiertoa nyt kartoitetaan verikokein, niin onko tällainen normikierto nyt sitten hyvä vai huono asia? Olisiko ollut parempi, että kierto olisi ollut lyhyt ja tuhrutteleva niinkuin useimmiten? Koska mielestäni sellainen kierto on epänormaalimpi kuin tämä, ja jos verikokeista olisi selvinnyt jotain niin sitä olisi voitu hoitaa jotenkin. Jos tämä kierto kokeiden mukaan on yhtä normaali kuin miltä se itsestäni tuntuu, niin nyt paperilla näyttää että kaikki onkin hyvin. Plaah.

Mikäli oviksen bongasin oikein, nyt on dpo 9. Jos aiemmissa kierroissa testattuihin ovisplussiin uskaltaa luottaa, niin menkkoja voin odotella alkavaksi akselilla huominen-perjantai. Noissa ovisplussakierroissakin tuhru alkoi dpo 3 ja 7 joten siihenkin nähden ei ole ihme että tää veretön kausi tuntuu ihmeelliseltä - tällaisia kiertoja voisi olla useamminkin.

Ja niin joo, onhan tässä olemassa sekin vaihtoehto, että mä olenkin raskaana. Hehhee.

Joulusta selvitty - kiitos ja anteeksi

Joulu oli pääosin mukava. Miehen kanssa tehtiin ensin joulusiivous jotta joulua olisi mukava viettää siivossa kodissa. Kiitokset miehelle siis lattioiden ja saunan pesusta.

Jouluaatto vietettiin kotosalla kaksistaan, enkä muuta sillä hetkellä osannut toivoakaan, se riitti. Kynttilät tuikkivat ja kuusi tuoksui, laatikoita syötiin ja joulusaunassa käytiin. Hyvä, onnellinen fiilis eikä lapsettomuusmörkö käynyt edes mielessä. Riittävän kilttikin olin tainnut olla kun pukki toi lahjoja, kiitokset niistäkin. Anteeksi kuitenkin vielä niistä hetkistä vuoden varrella, jolloin en ole kovin kiltti, kärsivällinen tai hyväntuulinen ollut.

Joulupäivä vietettiin appivanhemmilla. Hieman ennen heille lähtöä mies kertoi sisarenpoikansa odottavan perheenlisäystä vaimonsa kanssa, ja tuo nuoripari oli siis samaan paikkaan tulossa. Kiitokset miehelle siitä, että hän oli pimittänyt pari päivää aiemmin saamaansa tietoa itsellään siihen asti. Pärjäsin vallan hyvin ilman sitä, mutta hyvähän se oli kuitenkin kuulla häneltä eikä nuorelta parilta itseltää, nyt ehdin hetken sulatella asiaa.

Appilassa sitten istuttiin hymy naamalla, ihmeteltiin ultrakuvia ja kyseltiin voimisia. Anteeksi, että en kuitenkaan pystynyt olemaan tarpeeksi innoissani uutisestanne. Se, että vauvoja on vieläpä tulossa yhden sijaan kaksi, on toki ihana yllätys teille, ei minulle. Minusta se tuntuu siltä kuin veistä käännettäisiin haavassani kahta kovempaa. Jälleen mieleni valtasi ajatus, että olen yksinkertaisesti huono ja epäkelpo, kun en tuohon suvunjatkamishommaan kykene.

Kiitokset appivanhemmille hyvistä ruoista ja mukavasta seurasta, joita kumpaakin tosin olisi riittänyt pienempi määrä. Mies innostui ottamaan kuppia isänsä kanssa ja väittelemään erinäisistä asioista humalaisen sinnikkyydellä, appiukon yrittäen välillä kiskoa minua mukaan. Jotenkin siinä mielentilassa appiukon puheet tuntuivat kuitenkin enemmän mieheni ja minun elintapojen ja valintojen arvostelulta ja kritisoimiselta kuin tavan keskustelulta ja hyväntahtoiselta väittelyltä, mutta ehkä se olen vain minä.

Kiitokset miehelle että hän edes jossain vaiheessa suostui lähtemään kanssani kotiin, vain muutamaa tuntia sen jälkeen kun oli ensimmäisen kerran vastannut lähtöpyyntööni myöntävästi. Keskellä yötä aloin jo olla todella väsynyt, päänsärkyinen ja vittuuntunut kuuntelemaan heidän jankkaamistaan - anteeksi appivanhemmat, että sanoin sen ääneen vähän liiankin tiukkaan äänensävyyn. Ehkä pitäisi myös pyytää mieheltä anteeksi että itkin autossa koko kotimatkan. Oikeassa olit ehkä siinä että ylireagoin ja otan asiat liian vakavasti, mutta olisit silti voinut jättää vittuilematta asiasta. Ehkä se mielestäsi ei ollut vittuilua, mutta kun nyt satun olemaan tällainen helvetin herkkis niin siltä se tuntui. Anteeksi että vaadin sinua ymmärtämään mielenliikkeitäni ja ajoittaista ahdistustani tai edes jonkinlaista tukea vaikket ymmärtäisikään.

Kiitokset myös nukkumatille. Vaikka parina yönä tuon jälkeen olit kateissa ja hävitit muutenkin huonot unenlahjani, toit ne kuitenkin viime yönä takaisin. Hyvin nukutun yön jälkeen fiilis ei enää ole niin hirveän paska.

Ensimmäinen lasku

Makselin verkkopankissa läjän laskuja. Siellä se jouhevasti meni vakuutus-, netti- ja puhelinlaskujen joukossa, ensimmäinen lapsettomuustutkimuksiin liittyvä lasku. Siemennestetutkimus + vasta-aineet, kelakorvauksen jälkeen 75 €. Jos ei muutamaa settiä ovulaatiotestejä ja muutamaa raskaustestiä lasketa, niin ensimmäinen kulu on tuossa. Oletettavasti tuo on vasta tulevan jäävuoren huippu.

Taidan olla vimpan päälle pihi kun olen lähtenyt etenemään halvimman kautta... Julkisella puolella olen käynyt neuvolahoitajalla ja -lääkärillä, jotka ovat ilmaisia - siinä olen siis säästänyt terveyskeskusmaksut :) Alun verikokeet eivät myöskään kustanna mitään.

Onhan noita erinäisiä kustannuksia tullut sieltä täältä katseltua, mutta en ole vielä vienyt pohdintoja siihen pisteeseen, että olisin miettinyt kuinka paljon olen valmis kaiken kaikkiaan käyttämään rahaa. Vai olisinko valmis käyttämään niin paljon kuin on tarvis. Kun ei tiedä mitä on tulossa, ei siihen oikein osaa varautua. Vaikkei rahaa sinne tänne viskeltäväksi asti ole, on talous sen verran tasapainossa että tulevaisuus ei toivottavasti meitä vararikkoonkaan vie.

Koska koen että minulla ei ole (vielä) kiire minnekkään, olen valmis etenemään hitaasti julkisella. Plussana tuossa toki edullisuus yksityiseen verrattuna. Sukanvarressa on kuitenkin sen verran säästöjä, että jos mieli muuttuu, on mahdollisuus vaihtaa yksityiselle, ainakin joksikin aikaa. Vielä rahanmeno ei hirvitä, kun ei sitä ole ollut. Sitten kun tai jos rahaa alkaa uppoamaan tähän touhuun kiihtyvällä tahdilla, tulen varmasti maksamaan laskuja hieman katkerampana ja entistä kyynisempänä. Väkisin tulevat mieleen lapsia omaavien tuttujen valittelut lapsiperheiden kuluista hoitomaksuineen/harrastuksineen/mitä kaikkea vielä-menoineen. Ja he ovat sentä saaneet lapsensa luomuna käyttämättä tekemiseen latin latia.

Uusi puhelin ja muuta hapatusta

Ostin viime viikolla uuden puhelimen. Tässä jokusen päivän kun olen siihen totutellut, alan olla jo melko sinut sen kanssa ja homma toimii.

Hieman hassua oli tajuta, että jopa puhelin on elänyt kanssani tätä lapsettomuutta - vanhassa puhelimessa oli sovellus kuukautiskierron seuraamista varten. Sinne olen tallentanut parin viime vuoden kierrot, tuhrupäivät, ovisplussat. Lisäksi erinäisiä oireita kierron vaiheista kuten rintojen aristukset ja yleiset vitutukset. En tiedä saisiko noita merkintöjä kätevästi siirrettyä puhelimesta toiseen, enkä oikeastaan jaksa alkaa selvittämäänkään. Pysykööt siellä. Haluaisin haudata kaikki merkinnät ja muistot ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Jättää stressaamisen ja liian yrittämisen. Helpommin sanottu kuin tehty...

Latasin uuden sovelluksen, erilaisen. Symboloikoon se nyt sitten itselleni uutta alkua. Tai vaikka yrityksen kaksivuotismerkkipäivää, tai jotain. Jotenkin tämä raskauden odottaminen on tuntunut ikuisuuksia kestävältä välitilalta, mutta nyt olen vielä jotenkin siihenkin nähden välitilassa. Ensi viikolla käyn kierron lopulla toisessa verikokeessa, miehen simppa-analyysin tuloksia joudutaan odottamaan jonnekin loppiasen jälkeen. Sitten ehkä lähete jatkotutkimuksiin. Ovulaatio on tällä viikolla jos on ollakseen. Hyödynnetään jos siltä tuntuu. Katse suuntautuu jo tulevaisuuteen enkä jaksa luomuyrittämisen varaan hirveästi laskea. Tulevaisuus tulee sitten joskus, nyt yritän olla tässä.

Vanhassa puhelimessa oli sovellus raskausviikkojen laskemiseen ja seuraamiseen. Latasin sen viime vuoden syksyllä, kun hetken olin raskaana. Sen jälkeenkin laittelin sinne edellisten menkkojen päivämäärää pariin otteeseen, kun jaksoin olla optimistinen ja ajattelin, että olisi voinut tärpätä. Jääkööt sekin sinne.

Töissä jälleen

Kuuntelen kun kaksi työkaveria juttelee lapsistaan ja niiden ikäerosta. Toisen lapsilla on ikäeroa reilu kaksi vuotta - oli kuulemma tarkoitus olla vähemmän, mutta kun ei  napannut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla.

Minä vilkaisen kelloa.... Mies on juuri antamassa simppanäytettä. Muutaman viikon päästä yritystä on takana kaksi vuotta.

Alkaa vituttaa taas.

Kohtaaminen töissä

En tainnut muistaa aiemmassa lääkärikäyntipostauksessa mainita yhtä seikkaa. Sitä, että työtoveri toiselta osastolta oli samassa odotustilassa lapsiensa kanssa. Kyllä vain. Vuosia olen ehkäisyasiani hoitanut neuvolan kautta, mutta tietenkään niillä kerroilla en ole siellä nähnyt ikinä koskaan ketään tuttua.

Tervehdin häntä, jonka jälkeen keskityin tiukasti kellon vahtimiseen ja olemaan niinkuin en olisikaan. Mietin hätävalheen sepittämistä, mutta hiljaisuus tuntui paremmalta vaihtoehdolta. En ole järin hyvä valehtelemaan, ja mitä se toisaalta hänelle kuuluu mitä minä siellä teen. Ajattelin että miettiköön mitä miettii, hänen kuvitelmansa kuitenkin ovat pienin murhe tässä sopassa. Fiksuna ihmisenä hän jopa saattaisi tajuta että neuvolassa hoidetaan myös perhesuunnitteluun, tai kuten tässä tapauksessa, lapsettomuuden alkututkimuksiin liittyviä juttuja.

Kuluneen parin viikon aikana olin melkein onnistunut sulkemaan tapahtuman kokonaan mielestäni, kunnes tänään kyseinen henkilö onnistui töissä varoittamatta iskemään kimppuuni. Yks kaks huomaan olevani hänen kanssaan kahden hieman sivumpana muista, kun hän innostunein ja hymyilevin kasvoin kysyy että miten olen voinut. Ei jäänyt arvailujen varaan miksi hän moista kyseli. Tilanne tuli niin puskista että en edes ehtinyt panikoitua, ja oli onneksi ohi yhtä pian. Toivottavasti sain tarpeeksi painokkaasti ilmaistua, että mistään sellaisesta ei ole kyse, onnitella ei tarvitse ja vauvauutisia on turha alkaa odottamaan. Edelleenkään en selitellyt mitään, joten tiedä sitten uskoiko vai ei.

Vaikka kuinka tahtoisin, minulla ei ole pientä ihanaa salaisuutta jonka voisin jakaa hänen kanssaan.

Kyyneleet alkoivat onneksi valua vasta työpäivän jälkeen kotimatkalla.

Uutta aallonpohjaa odotellessa

En ole luonteeltani tasaisen tyyni saati aina iloinen ihminen. Mielialat vaihtelevat päivästä ja tunnista toiseen ja melankoliaan taipuvainen olen kai ollut aina. Onneksi alakulo ei ole pysyvä olotila vaan hyviäkin hetkiä riittää yllin kyllin, ainakin toisinaan. Vaikka monesti olen nuo mielialanvaihteluni kironnut, niin on niissä sekin hyvä puoli, että hyviä hetkiä osaa arvostaa ehkä eri tavalla. Niin kuin nyt.

Tämä on ollut ehkä paras viikko pitkään aikaan. Vaikka edellinen postaus koskikin toivoa (tai toivottomuutta), niin jatkuvan turhan toivon tuoma turhautuminen ei onneksi jatkunut pitkään. Lapsenkaipuu ei ole aiheuttanut suuria mielenmyllerryksiä, vaan pysynyt yllättävän maltillisissa mittasuhteissa. Jaksan taas vaihteeksi ajatella, että "ehkä joskus vielä", ja yritän nauttia hetkistä tässä ja nyt. Olla läsnä nykyhetkessä. Kuluneen viikon tukalin paikka tähän mennesssä oli, kun työkaveri kävi työpaikalla vauvaansa esittelemässä. Siitäkin selvisin, liukenin tosin melko pian takavasemmalle, mutta kuitenkin.

Haluan antaa itselleni lomaa stressaamisesta, yrittämisestä ja paskoista fiiliksistä. Juuri nyt tuntuu että onnistun siinä, mutta kun ei noita mielen liikkeitä oikein voi ennustaa saatikka paljoa niihin vaikuttaa, niin ken tietää. Odotan menkkoja huomenna alkavaksi. Ehkä alamäki alkaa taas siitä.

Olen koittanut keskittyä hyviin asioihin:
*Menkat onnistuvat sijoittumaan allakalle siten, että saan verikokeiden otot sovitettua tulevaan kiertoon vaikka joulu yrittikin sotkea kuvioita.
*Mies on varannut ajan simppatestiin. Tuokin ajoittuu silleen kivasti, että tulevan kierron otolliset päivät päästään varmuuden vuoksi hyödyntämään, eikä pidättäymispäivät aiheuta siten harmaita hiuksia.
*On ihanaa, että tulee joulu. En ole mikään hirmu jouluhössöttäjä, mutta vapaapäivät tulevat tarpeeseen :) Ja kyllähän se joulukuusi hyvän fiiliksen tuo. Miehen kanssa ollaan jo monta onnellista joulua vietetty kaksistaan, tämä saa luvan olla myös sellainen.

Ensi vuosi kuulostaa myös hyvältä:
*Ensi vuonna tutkitaan ja hutkitaan, paljon mahdollisuuksia raskautumisen suhteen on edessä.
*Töissä tulee uusia hommia tehtäväksi, joita odotan mielenkiinnolla.
*Kevään korvalla olisi tarkoitus matkata tapaamaan ulkomailla asuvaa kaveria muutamaksi päiväksi. Raskaana tahi ei.

Miten pitkään on toivoa jäljellä?

Olen tässä viime päivinä miettinyt, että miten pitkään on toivoa. Onko toivoa siihen asti, että kaikki voitava on tehty ja viimeinenkin oljenkorsi käytetty? Vai loppuuko toivo jo aiemmin? Ja mistä se toivo oikein tulee, kun luulee, että se on kulutettu loppuun?

Ja kannattaako edes toivoa. En tahtoisi toivoa, tahtoisin toivon pysyvän poissa luotani. Jos ei jaksa enää toivoa, niin miten siitä pääsee eroon, jos toivo kuitenkin kuukausi toisensa jälkeen nostaa päätään eikä suostu pysymään poissa? Toivo tulee silti jostain vaikka ei enää haluaisi toivoa turhaan, ja pettyä. Olisi niin paljon helpompi elää niiden kaikkien muiden paskojen tunteiden kanssa ja pitää ne aisoissa, jos toivo ei tulisi aina sotkemaan kuvioita. Jos toivoa ei olisi, osaisin paremmin keskittyä kaikkeen siihen mitä elämässäni on - toivo saa aina lopulta kuitenkin huomioni keskittymään ikävästi siihen, mitä ei ole.

Laskin, että nyt on menossa 23 yritys. Se kuulostaa lukuna vielä pahemmalta, kuin pari vuotta. Se kuulostaa jo niin isolta luvulta, että järki sanoo, että toiveita on täysin turha elätellä. Ei ainakaan ilman hoitoja. Ja jos sinne asti pääsee, uskaltaako silloinkaan toivoa kovin paljoa.

Tavallaan olen jo luopunut toivosta, ja isoimman osan ajasta osaan olla toivomatta. Miksi se toivo silti aina kierron puolivälin jälkeen tulee jostain salakavalasti, vaikka yritän keskittyä pitämään sen poissa. Vaikka en tahdo toivoa, alan silti kuulostelemaan kehoani, tunnustelemaan vatsan nipistelyjä ja mietin, ovatko rinnat samalla tavalla arat kuin aina ennekin loppukierrosta, vai jotenkin eri tavalla. Ilmeisesti alitajunta ei suostu uskomaan, että toivoa ei ole.  Jos lääkäri joskus toteaa, että lasta ei tule, niin lakkaako mieli silloin temppuilemasta ja luopuu vihdoin toivosta? Vai toivooko se salaa edelleen? Koska tapahtuuhan niitä ihmeitä aina silloin tällöin.

Kp 22. Tänään alkoi taas tuhruttelu. Taitaa toivo olla taas mennyt, ainakin tämän kierron osalta. Lyhyessä kierrossa on se hyvä puoli, että ehtii yrittämään nopeammin uudestaan... Huoh.