Kp 25

Kierto on jo pitkällä, mutta tuhruvuotoa ja tiputtelua ei vieläkään näy. Ei nyt ihan poikkeuksellista, mutta silti piti muistia virkistää ja tutkiskella allakkaa (se siitä päätöksestä olla miettimättä koko asiaa...). Tän vuoden aikana tuhru on alkanut näihin aikoihin tai myöhemmin n. joka kolmas kerta. Loput on sitten pitäneet sisällää jos jonkinmoista tiputtelua, lorottelua tai tuhruttelua turhauttavan aikaisin. Lisäksi tässä kierrossa olin tunnistavinani oviksen melko selkeästi limojen perusteella, mitä sitäkään ei kovin usein käy. Jei.

Toisaalta mietityttää, että kun kiertoa nyt kartoitetaan verikokein, niin onko tällainen normikierto nyt sitten hyvä vai huono asia? Olisiko ollut parempi, että kierto olisi ollut lyhyt ja tuhrutteleva niinkuin useimmiten? Koska mielestäni sellainen kierto on epänormaalimpi kuin tämä, ja jos verikokeista olisi selvinnyt jotain niin sitä olisi voitu hoitaa jotenkin. Jos tämä kierto kokeiden mukaan on yhtä normaali kuin miltä se itsestäni tuntuu, niin nyt paperilla näyttää että kaikki onkin hyvin. Plaah.

Mikäli oviksen bongasin oikein, nyt on dpo 9. Jos aiemmissa kierroissa testattuihin ovisplussiin uskaltaa luottaa, niin menkkoja voin odotella alkavaksi akselilla huominen-perjantai. Noissa ovisplussakierroissakin tuhru alkoi dpo 3 ja 7 joten siihenkin nähden ei ole ihme että tää veretön kausi tuntuu ihmeelliseltä - tällaisia kiertoja voisi olla useamminkin.

Ja niin joo, onhan tässä olemassa sekin vaihtoehto, että mä olenkin raskaana. Hehhee.

Joulusta selvitty - kiitos ja anteeksi

Joulu oli pääosin mukava. Miehen kanssa tehtiin ensin joulusiivous jotta joulua olisi mukava viettää siivossa kodissa. Kiitokset miehelle siis lattioiden ja saunan pesusta.

Jouluaatto vietettiin kotosalla kaksistaan, enkä muuta sillä hetkellä osannut toivoakaan, se riitti. Kynttilät tuikkivat ja kuusi tuoksui, laatikoita syötiin ja joulusaunassa käytiin. Hyvä, onnellinen fiilis eikä lapsettomuusmörkö käynyt edes mielessä. Riittävän kilttikin olin tainnut olla kun pukki toi lahjoja, kiitokset niistäkin. Anteeksi kuitenkin vielä niistä hetkistä vuoden varrella, jolloin en ole kovin kiltti, kärsivällinen tai hyväntuulinen ollut.

Joulupäivä vietettiin appivanhemmilla. Hieman ennen heille lähtöä mies kertoi sisarenpoikansa odottavan perheenlisäystä vaimonsa kanssa, ja tuo nuoripari oli siis samaan paikkaan tulossa. Kiitokset miehelle siitä, että hän oli pimittänyt pari päivää aiemmin saamaansa tietoa itsellään siihen asti. Pärjäsin vallan hyvin ilman sitä, mutta hyvähän se oli kuitenkin kuulla häneltä eikä nuorelta parilta itseltää, nyt ehdin hetken sulatella asiaa.

Appilassa sitten istuttiin hymy naamalla, ihmeteltiin ultrakuvia ja kyseltiin voimisia. Anteeksi, että en kuitenkaan pystynyt olemaan tarpeeksi innoissani uutisestanne. Se, että vauvoja on vieläpä tulossa yhden sijaan kaksi, on toki ihana yllätys teille, ei minulle. Minusta se tuntuu siltä kuin veistä käännettäisiin haavassani kahta kovempaa. Jälleen mieleni valtasi ajatus, että olen yksinkertaisesti huono ja epäkelpo, kun en tuohon suvunjatkamishommaan kykene.

Kiitokset appivanhemmille hyvistä ruoista ja mukavasta seurasta, joita kumpaakin tosin olisi riittänyt pienempi määrä. Mies innostui ottamaan kuppia isänsä kanssa ja väittelemään erinäisistä asioista humalaisen sinnikkyydellä, appiukon yrittäen välillä kiskoa minua mukaan. Jotenkin siinä mielentilassa appiukon puheet tuntuivat kuitenkin enemmän mieheni ja minun elintapojen ja valintojen arvostelulta ja kritisoimiselta kuin tavan keskustelulta ja hyväntahtoiselta väittelyltä, mutta ehkä se olen vain minä.

Kiitokset miehelle että hän edes jossain vaiheessa suostui lähtemään kanssani kotiin, vain muutamaa tuntia sen jälkeen kun oli ensimmäisen kerran vastannut lähtöpyyntööni myöntävästi. Keskellä yötä aloin jo olla todella väsynyt, päänsärkyinen ja vittuuntunut kuuntelemaan heidän jankkaamistaan - anteeksi appivanhemmat, että sanoin sen ääneen vähän liiankin tiukkaan äänensävyyn. Ehkä pitäisi myös pyytää mieheltä anteeksi että itkin autossa koko kotimatkan. Oikeassa olit ehkä siinä että ylireagoin ja otan asiat liian vakavasti, mutta olisit silti voinut jättää vittuilematta asiasta. Ehkä se mielestäsi ei ollut vittuilua, mutta kun nyt satun olemaan tällainen helvetin herkkis niin siltä se tuntui. Anteeksi että vaadin sinua ymmärtämään mielenliikkeitäni ja ajoittaista ahdistustani tai edes jonkinlaista tukea vaikket ymmärtäisikään.

Kiitokset myös nukkumatille. Vaikka parina yönä tuon jälkeen olit kateissa ja hävitit muutenkin huonot unenlahjani, toit ne kuitenkin viime yönä takaisin. Hyvin nukutun yön jälkeen fiilis ei enää ole niin hirveän paska.

Ensimmäinen lasku

Makselin verkkopankissa läjän laskuja. Siellä se jouhevasti meni vakuutus-, netti- ja puhelinlaskujen joukossa, ensimmäinen lapsettomuustutkimuksiin liittyvä lasku. Siemennestetutkimus + vasta-aineet, kelakorvauksen jälkeen 75 €. Jos ei muutamaa settiä ovulaatiotestejä ja muutamaa raskaustestiä lasketa, niin ensimmäinen kulu on tuossa. Oletettavasti tuo on vasta tulevan jäävuoren huippu.

Taidan olla vimpan päälle pihi kun olen lähtenyt etenemään halvimman kautta... Julkisella puolella olen käynyt neuvolahoitajalla ja -lääkärillä, jotka ovat ilmaisia - siinä olen siis säästänyt terveyskeskusmaksut :) Alun verikokeet eivät myöskään kustanna mitään.

Onhan noita erinäisiä kustannuksia tullut sieltä täältä katseltua, mutta en ole vielä vienyt pohdintoja siihen pisteeseen, että olisin miettinyt kuinka paljon olen valmis kaiken kaikkiaan käyttämään rahaa. Vai olisinko valmis käyttämään niin paljon kuin on tarvis. Kun ei tiedä mitä on tulossa, ei siihen oikein osaa varautua. Vaikkei rahaa sinne tänne viskeltäväksi asti ole, on talous sen verran tasapainossa että tulevaisuus ei toivottavasti meitä vararikkoonkaan vie.

Koska koen että minulla ei ole (vielä) kiire minnekkään, olen valmis etenemään hitaasti julkisella. Plussana tuossa toki edullisuus yksityiseen verrattuna. Sukanvarressa on kuitenkin sen verran säästöjä, että jos mieli muuttuu, on mahdollisuus vaihtaa yksityiselle, ainakin joksikin aikaa. Vielä rahanmeno ei hirvitä, kun ei sitä ole ollut. Sitten kun tai jos rahaa alkaa uppoamaan tähän touhuun kiihtyvällä tahdilla, tulen varmasti maksamaan laskuja hieman katkerampana ja entistä kyynisempänä. Väkisin tulevat mieleen lapsia omaavien tuttujen valittelut lapsiperheiden kuluista hoitomaksuineen/harrastuksineen/mitä kaikkea vielä-menoineen. Ja he ovat sentä saaneet lapsensa luomuna käyttämättä tekemiseen latin latia.

Uusi puhelin ja muuta hapatusta

Ostin viime viikolla uuden puhelimen. Tässä jokusen päivän kun olen siihen totutellut, alan olla jo melko sinut sen kanssa ja homma toimii.

Hieman hassua oli tajuta, että jopa puhelin on elänyt kanssani tätä lapsettomuutta - vanhassa puhelimessa oli sovellus kuukautiskierron seuraamista varten. Sinne olen tallentanut parin viime vuoden kierrot, tuhrupäivät, ovisplussat. Lisäksi erinäisiä oireita kierron vaiheista kuten rintojen aristukset ja yleiset vitutukset. En tiedä saisiko noita merkintöjä kätevästi siirrettyä puhelimesta toiseen, enkä oikeastaan jaksa alkaa selvittämäänkään. Pysykööt siellä. Haluaisin haudata kaikki merkinnät ja muistot ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Jättää stressaamisen ja liian yrittämisen. Helpommin sanottu kuin tehty...

Latasin uuden sovelluksen, erilaisen. Symboloikoon se nyt sitten itselleni uutta alkua. Tai vaikka yrityksen kaksivuotismerkkipäivää, tai jotain. Jotenkin tämä raskauden odottaminen on tuntunut ikuisuuksia kestävältä välitilalta, mutta nyt olen vielä jotenkin siihenkin nähden välitilassa. Ensi viikolla käyn kierron lopulla toisessa verikokeessa, miehen simppa-analyysin tuloksia joudutaan odottamaan jonnekin loppiasen jälkeen. Sitten ehkä lähete jatkotutkimuksiin. Ovulaatio on tällä viikolla jos on ollakseen. Hyödynnetään jos siltä tuntuu. Katse suuntautuu jo tulevaisuuteen enkä jaksa luomuyrittämisen varaan hirveästi laskea. Tulevaisuus tulee sitten joskus, nyt yritän olla tässä.

Vanhassa puhelimessa oli sovellus raskausviikkojen laskemiseen ja seuraamiseen. Latasin sen viime vuoden syksyllä, kun hetken olin raskaana. Sen jälkeenkin laittelin sinne edellisten menkkojen päivämäärää pariin otteeseen, kun jaksoin olla optimistinen ja ajattelin, että olisi voinut tärpätä. Jääkööt sekin sinne.

Töissä jälleen

Kuuntelen kun kaksi työkaveria juttelee lapsistaan ja niiden ikäerosta. Toisen lapsilla on ikäeroa reilu kaksi vuotta - oli kuulemma tarkoitus olla vähemmän, mutta kun ei  napannut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla.

Minä vilkaisen kelloa.... Mies on juuri antamassa simppanäytettä. Muutaman viikon päästä yritystä on takana kaksi vuotta.

Alkaa vituttaa taas.

Kohtaaminen töissä

En tainnut muistaa aiemmassa lääkärikäyntipostauksessa mainita yhtä seikkaa. Sitä, että työtoveri toiselta osastolta oli samassa odotustilassa lapsiensa kanssa. Kyllä vain. Vuosia olen ehkäisyasiani hoitanut neuvolan kautta, mutta tietenkään niillä kerroilla en ole siellä nähnyt ikinä koskaan ketään tuttua.

Tervehdin häntä, jonka jälkeen keskityin tiukasti kellon vahtimiseen ja olemaan niinkuin en olisikaan. Mietin hätävalheen sepittämistä, mutta hiljaisuus tuntui paremmalta vaihtoehdolta. En ole järin hyvä valehtelemaan, ja mitä se toisaalta hänelle kuuluu mitä minä siellä teen. Ajattelin että miettiköön mitä miettii, hänen kuvitelmansa kuitenkin ovat pienin murhe tässä sopassa. Fiksuna ihmisenä hän jopa saattaisi tajuta että neuvolassa hoidetaan myös perhesuunnitteluun, tai kuten tässä tapauksessa, lapsettomuuden alkututkimuksiin liittyviä juttuja.

Kuluneen parin viikon aikana olin melkein onnistunut sulkemaan tapahtuman kokonaan mielestäni, kunnes tänään kyseinen henkilö onnistui töissä varoittamatta iskemään kimppuuni. Yks kaks huomaan olevani hänen kanssaan kahden hieman sivumpana muista, kun hän innostunein ja hymyilevin kasvoin kysyy että miten olen voinut. Ei jäänyt arvailujen varaan miksi hän moista kyseli. Tilanne tuli niin puskista että en edes ehtinyt panikoitua, ja oli onneksi ohi yhtä pian. Toivottavasti sain tarpeeksi painokkaasti ilmaistua, että mistään sellaisesta ei ole kyse, onnitella ei tarvitse ja vauvauutisia on turha alkaa odottamaan. Edelleenkään en selitellyt mitään, joten tiedä sitten uskoiko vai ei.

Vaikka kuinka tahtoisin, minulla ei ole pientä ihanaa salaisuutta jonka voisin jakaa hänen kanssaan.

Kyyneleet alkoivat onneksi valua vasta työpäivän jälkeen kotimatkalla.

Uutta aallonpohjaa odotellessa

En ole luonteeltani tasaisen tyyni saati aina iloinen ihminen. Mielialat vaihtelevat päivästä ja tunnista toiseen ja melankoliaan taipuvainen olen kai ollut aina. Onneksi alakulo ei ole pysyvä olotila vaan hyviäkin hetkiä riittää yllin kyllin, ainakin toisinaan. Vaikka monesti olen nuo mielialanvaihteluni kironnut, niin on niissä sekin hyvä puoli, että hyviä hetkiä osaa arvostaa ehkä eri tavalla. Niin kuin nyt.

Tämä on ollut ehkä paras viikko pitkään aikaan. Vaikka edellinen postaus koskikin toivoa (tai toivottomuutta), niin jatkuvan turhan toivon tuoma turhautuminen ei onneksi jatkunut pitkään. Lapsenkaipuu ei ole aiheuttanut suuria mielenmyllerryksiä, vaan pysynyt yllättävän maltillisissa mittasuhteissa. Jaksan taas vaihteeksi ajatella, että "ehkä joskus vielä", ja yritän nauttia hetkistä tässä ja nyt. Olla läsnä nykyhetkessä. Kuluneen viikon tukalin paikka tähän mennesssä oli, kun työkaveri kävi työpaikalla vauvaansa esittelemässä. Siitäkin selvisin, liukenin tosin melko pian takavasemmalle, mutta kuitenkin.

Haluan antaa itselleni lomaa stressaamisesta, yrittämisestä ja paskoista fiiliksistä. Juuri nyt tuntuu että onnistun siinä, mutta kun ei noita mielen liikkeitä oikein voi ennustaa saatikka paljoa niihin vaikuttaa, niin ken tietää. Odotan menkkoja huomenna alkavaksi. Ehkä alamäki alkaa taas siitä.

Olen koittanut keskittyä hyviin asioihin:
*Menkat onnistuvat sijoittumaan allakalle siten, että saan verikokeiden otot sovitettua tulevaan kiertoon vaikka joulu yrittikin sotkea kuvioita.
*Mies on varannut ajan simppatestiin. Tuokin ajoittuu silleen kivasti, että tulevan kierron otolliset päivät päästään varmuuden vuoksi hyödyntämään, eikä pidättäymispäivät aiheuta siten harmaita hiuksia.
*On ihanaa, että tulee joulu. En ole mikään hirmu jouluhössöttäjä, mutta vapaapäivät tulevat tarpeeseen :) Ja kyllähän se joulukuusi hyvän fiiliksen tuo. Miehen kanssa ollaan jo monta onnellista joulua vietetty kaksistaan, tämä saa luvan olla myös sellainen.

Ensi vuosi kuulostaa myös hyvältä:
*Ensi vuonna tutkitaan ja hutkitaan, paljon mahdollisuuksia raskautumisen suhteen on edessä.
*Töissä tulee uusia hommia tehtäväksi, joita odotan mielenkiinnolla.
*Kevään korvalla olisi tarkoitus matkata tapaamaan ulkomailla asuvaa kaveria muutamaksi päiväksi. Raskaana tahi ei.

Miten pitkään on toivoa jäljellä?

Olen tässä viime päivinä miettinyt, että miten pitkään on toivoa. Onko toivoa siihen asti, että kaikki voitava on tehty ja viimeinenkin oljenkorsi käytetty? Vai loppuuko toivo jo aiemmin? Ja mistä se toivo oikein tulee, kun luulee, että se on kulutettu loppuun?

Ja kannattaako edes toivoa. En tahtoisi toivoa, tahtoisin toivon pysyvän poissa luotani. Jos ei jaksa enää toivoa, niin miten siitä pääsee eroon, jos toivo kuitenkin kuukausi toisensa jälkeen nostaa päätään eikä suostu pysymään poissa? Toivo tulee silti jostain vaikka ei enää haluaisi toivoa turhaan, ja pettyä. Olisi niin paljon helpompi elää niiden kaikkien muiden paskojen tunteiden kanssa ja pitää ne aisoissa, jos toivo ei tulisi aina sotkemaan kuvioita. Jos toivoa ei olisi, osaisin paremmin keskittyä kaikkeen siihen mitä elämässäni on - toivo saa aina lopulta kuitenkin huomioni keskittymään ikävästi siihen, mitä ei ole.

Laskin, että nyt on menossa 23 yritys. Se kuulostaa lukuna vielä pahemmalta, kuin pari vuotta. Se kuulostaa jo niin isolta luvulta, että järki sanoo, että toiveita on täysin turha elätellä. Ei ainakaan ilman hoitoja. Ja jos sinne asti pääsee, uskaltaako silloinkaan toivoa kovin paljoa.

Tavallaan olen jo luopunut toivosta, ja isoimman osan ajasta osaan olla toivomatta. Miksi se toivo silti aina kierron puolivälin jälkeen tulee jostain salakavalasti, vaikka yritän keskittyä pitämään sen poissa. Vaikka en tahdo toivoa, alan silti kuulostelemaan kehoani, tunnustelemaan vatsan nipistelyjä ja mietin, ovatko rinnat samalla tavalla arat kuin aina ennekin loppukierrosta, vai jotenkin eri tavalla. Ilmeisesti alitajunta ei suostu uskomaan, että toivoa ei ole.  Jos lääkäri joskus toteaa, että lasta ei tule, niin lakkaako mieli silloin temppuilemasta ja luopuu vihdoin toivosta? Vai toivooko se salaa edelleen? Koska tapahtuuhan niitä ihmeitä aina silloin tällöin.

Kp 22. Tänään alkoi taas tuhruttelu. Taitaa toivo olla taas mennyt, ainakin tämän kierron osalta. Lyhyessä kierrossa on se hyvä puoli, että ehtii yrittämään nopeammin uudestaan... Huoh.

Lääkärissä

Lääkärikäynti oli eilen. Vaikka odotuksia ei paljoa ollutkaan, petyin silti.
Lääkäri luki näytöltä hoitajan ylös kirjaamia perustietoja, kopeloi paikat hätäisesti ja kirjoitti lähetteen verikokeisiin. Ei muuta. Ultra huoneessa kyllä oli, mutta siihen rakkineeseen ei koskettu.
Lopuksi spekuloi, että putket saattaa olla tukossa, koska yritystä on takana näin kauan ja matkalle mahtuu yksi ku-raskaus. Tosijuttuhan tuo on, mutta hittoako tuo diagnoosin arvailu sille kuuluu, kun ei tutkikaan pätkän vertaa. Osaan itse arvailla vähintään yhtä hyvin. Rupesi vaan ärsyttämään.  Mainitsin kuukautisia edeltävästä tiputtelusta ja lyhyestä välistä ovulaation ja menkkojen välissä. Noihin en saanut edes mitään kommenttia, saati että olisi tarttunut syöttiin. Täällä ei siis neuvola/terveyskeskustasolla tutkita saati hutkita laisinkaan.

Eli nyt odotan, että seuraavat menkat alkaa, jonka jälkeen kp 3-5 ja 20-22 labraan. Ja jos käy paska tuuri ja kp 20-22 on juuri jouluna, venyy tuo homma kukaudella eteenpäin. Miehen pitää myös käydä simppatestissä, joka tarkoittaa että hänen täytyy ajella reilun tunnin matka ruikkimaan purkkiin, kun ei lähempänä moista analyysiä tehdä. Kun nuo toimenpiteen on suoritettu, kiikutan neuvolaan simppatestin tulokset ja varaan lääkärille puhelinajan. Puhelimessa käydään lääkärin kanssa tulokset läpi, ja sitten saan lähetteen lähisairaalan polille. Näin siis täällä Hämeessä. Kuulostaa ääri simppeliltä, vaikkakin aikaa vievältä, tuon jälkeen pääsen siis jonottamaan taas muutaman kuukauden. Joskus keväällä ehkä päästään hutkimaan ja tutkimaan lisää, jos ei jono ole ihan vallattoman pitkä.

Vielä ei ole tapahtunut siis mitään, silti jotenkin tuo vei kaikki energiat ja loppupäivän oli paska fiilis. Tiesin tuon kuvion kulun suunnilleen jo etukäteen, mutta nyt kun ensimmäinen askel on otettu, se tuntuu niin pieneltä ja edessäoleva matka niiiin pitkältä ja raskaalta että voimat loppuvat jo tulevaisuutta miettiessä.

Illalla tuli tosin taas laitettua asioita eri mittasuhteisiin. Kävin jumpalla, ja jumppaohjaaja pahoitteli hajamielisyyttään - hänen pojallaan on juuri todettu syöpä. Ehkä nämä omat murheet eivät sittenkään ole sieltä suurimmasta päästä.

Ovismietteitä

Kierrosta ja siihen liittyvistä huomioista olen pitänyt kirjaa kännykkäsovelluksella. Aina kun jokin aiheeseen liittyvä seikka mieltä askarruttaa, selaan sieltä muistiinpanojani - ja koska pää on hatara kuin mikä ja kaivelen sieltä samoja juttuja about kerran kuukaudessa, niin laitan nyt ovispohdintoja tänne ylös jotta löydän ne yhdestä ja samasta paikasta... Eli seuraavat pohdinnat lähinnä itselleni, mutta jos jotakuta kiinnostaa niin laitetaan nyt kaikille näkyville... ;)

Testikierto 1:
Käytössä digitesti kp 12-18
Plussa kp 18
Kierron pituus 28
Luteaalivaihe 9

Testikierto 2:
Digitesti kp 13-17
Plussa kp 17
Kierron pituus 29
Luteaalivaihe 11

Testikierto 3:
Liuskatesti kp 9-15
Selvää, vahvaa plussaa ei tule, kp 14 tummin viiva, kp 15 selvästi vaaleampi
Kierron pituus 27
Luteaalivaihe 12, mikäli plussa oli tuo kp 14. Menkat kuitenkin niin omituiset, että kierron alun määrittäminen on vaikeaa. Liekö tuo ja selkeän plussan puuttuminen liittyvät yhteen?

Testikierto 4:
Liuskatesti kp 12-15
?
Tässä vaiheessa alkaakin taas hämmennys. Kp 12 ja 13 tuli selkeä, mutta kontrolliviivaa hailakampi viiva, sitten enää hädin tuskin havaittavia viivoja. Ei tuo nyt silti plussalta näytä. Nyt pähkäilen, pitäisikö testaamista vielä jatkaa vai ei. Tuskin nuo viivat enää tummenemaan lähtevät. Ja tuskin se viiva olisi ollut tummempi, jos olisin alkanut testaamaan aiemmin. Koska jos leikkisin että plussa olisi tullut kp 13 ja siihen lisäisi ovispäivän ja luteaalipäiviä tuon pisimmän todetun mukaan eli 11, tulisi kierroksi 25. Kierto on normaalisti 25-30, ja alle 25 se ei ole ikinä ollut. Toisaalta, ihan mahdollinen kiertohan tuo noilla mun lukemilla on.

On tämä kryptistä hommaa tämä lapsenteko... Luteaalivaiheen laskentatavasta en netin syövereistä löytänyt yksiselitteistä tapaa, itse laskin tuon niin että ovisplussaa seuraava päivä on dpo 0 ja sitä ei vielä lasketa mukaan. Ken tietää miten tuo oikeasti menee, saa kertoa :)

Summa summarum, luteaalivaihe on (liian) lyhyt, ja ovulaatiota ei mahdollisesti tapahdu läheskään joka kierrossa. Ja note to myself, hävitä kalenterit ja tikut, pää menee vain entistä enemmän sekaisin... Nyt kun tätä sepostusta itse katsoo, alan näyttää jo aavistuksen pakkomielteiseltä... ;)

Ja koska itse olen syynännyt netistä kuvia muiden ovistikuista, niin lätkäistään nyt omakin tänne.

Tyyntä myrskyn edellä

Viime päivät olen elänyt jokseenkin normaalia elämää. Normaalia siinä mielessä, että olen saanut pidettyä vauvahaaveeet taka-alalla ja pystynyt keskittymään muuhun. Nyt alkaa tuntua, että se on ollut vain tyyntä myrskyn edellä.

Ensi viikolla on ensimmäinen lääkärikäynti lapsettomuuteen liittyen. En paljoa noilta treffeiltä odota, mutta jotenkin tuntuu, että se on julkinen tunnustus siitä, että kärsimme mieheni kanssa lapsettomuudesta. Enää vauvan saaminen ei ole vain haave, pian sen saamattomuus on ongelma, jota pitää hoitaa. Ymmärtääkseni tuolla käynnillä tehdään sisätutkimus, ja käsittääkseni ultra löytyy myös. Sisuskalut minulla tietääkseni on suunnilleen siellä missä pitääkin, joten en tiedä voiko noilla konstein sitten nähdä muuta. Mukaan saan lähetteen verikokeisiin, joiden pohjalta selviää sitten ehkä enemmän. Toivon lähetettä myös aukiolotutkimukseen ja miehen simppatestiin. Arvon edelleen, että pitääkö mies ottaa tuonne mukaan vai ei. Muutama viikko sitten kävin hoitajan juttusilla kartoittamassa tilannetta, ja siellä kun tuo lääkäriaika varattiin, hän ei maininnut miehen läsnäolosta mitään. Taustaa sen verran, että miehellä siis on kaksi lasta aiemmasta liitostaan, joten liekö tuo sitten johtaa siihen, että vika todennäköisesti on minussa ja lähtökohtaisesti tutkimukset kohdistuvat minuun. Mies siis todistettavasti kykenee lapsia tekemään joten rakenteellista vikaa hänessä ei ole, mutta hänen lapsensa ovat jo teini-ikäisiä, joten simppatuotannon nykytilanne voi olla mitä tahansa. Ei tuo mies silti mikään ikäloppu ole, hän on vain ehtinyt nuorena naimisiin, ja eroamaan.

Kaivoin eilen myös ovulaatiotestit kaapinperukoilta ja rupesin tikuttamaan. Ovulaation olettaisin tapahtuvan lähipäivinä, ja ajattelin että katson missä mennään, josko lääkäri näkisi ultralla jotain siihen liittyen. En mä tiedä mitä sillä rakkineella näkee, mä olen aika pihalla kaikesta.

Ovistesteihin olen tutustunut vasta muutama kuukausi sitten, kun yritystä oli takana jo liki puolitoista vuotta ja halusin nähdä saanko edes ovisplussaa. Parissa kierrossa tikutin silloin Clearbluen digitestillä, ja niihin sain hymynaamat. Tuo tieto riitti minulle ja päätin lopettaa testaamisen. Jossain mielenhäiriössä menin kuitenkin netistä tilaamaan tukun halpis liuskatestejä. Niitä kokeilin alkusyksystä yhdessä kierrossa, enkä selvää plussaa saanut. Viikon verran seurailin viivoja ja testiviiva oli aina hailakka, välissä ehkä aavistuksen tummempi, mutta silti hailakka. Netistä olen lukenut kommentteja kyseisistä testeistä, eikä niitä järin ole kehuttu. Joko nuo on siis yhtä tyhjän kanssa tai sitten siinä kierrossa ovulaatio jäi tulematta. Ärr ja murr noidenkin kanssa.

Kysymyksiä alkaa nousta pintaan ja jännitys kasvaa. Menisi nyt muutama päivä pian niin olisi tuokin takana. Siitä on reilu pari kuukautta kun varasin hoitajalle ajan. Sitä odotin kuukauden, ja sen jälkeen lääkäriaikaa toisen kuukauden. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas odottamaan jotain uutta aikaa.

Seuraavaa junaa odotellessa

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, naapurusto oli melko vähälapsista ja vanhemman puoleista. Muutamaan vuoteen mahtuu paljon, ja siinä ajassa on ehtinyt väkikin osittain vaihtua.

Sen jälkeen, kun lapsentekoyrityksemme alkoi viime vuoden alussa, on naapurustoon syntynyt neljä vauvaa. Ja valotettakoon sen verran, että asuntoja on 16. Jokainen lisääntymisikäinen nainen itseäni lukuunottamatta on tehnyt sen, mitä heiltä odotetaankin - lisääntynyt. Kun kuulin ensimmäisen raskausuutisen, meillä yritys oli vasta aluillaan. Olin iloinen, että tulevalla lapsellamme tulisi olemaan melko samanikäistä seuraa naapurissa. Luulin siis pian olevani itsekin raskaana. Hetken ehdin luullakin kuvitelmani toteutuvan, mutta siitä ajatuksesta en saanut kauaa iloita. Kun raskausuutisia rupesi putoilemaan lisää ja lisää, en voinut olla ajattelematta että minunhan se pitäisi olla raskaana, ei niiden muiden. Tai sitten meidän kaikkien pitäisi olla, voisimme sitten joskus viettää aikaa hiekkalaatikolla kaikki kimpassa. Mutta ei, minä en sinne seuraan ole vielä ensi kesänä liittymässä.

Ehkä tuossa vaiheessa kulminoitui suurin ahdistus ja epäonnistumisen tunne. Tahdoin niin kuulua siihen porukkaan ja olla "niin kuin kaikki muutkin". Vaikka kukaan ei minulta suoraan mitään kysynytkään, osasin kyllä ihan itse luoda sen ulkopuolisten paineen itselleni. Muihin nähden olin viallinen ja huono. Tuntui pahalta lähteä kotoa, kun ei koskaan tiennyt keneen isomahaan pihalla törmäisi. Nyt kun kaikki ovat vauvansa maailmaan saaneet, oloni alkaa tuon suhteen helpottaa. Jotenkin niiden vaunuissa parkuvien vauvojen näkeminen ei tee niin pahaa kuin suurien vatsojen. Huonosti yönsä nukkuneen ja huonotuulisen äidin kohtaaminen on kummasti helpompaa kuin raskaudestaan iloitsevan ja onnesta soikeana olevan naisen... Toisaalta Suomen vuodenajat tekevät myös tehtävänsä - kesällä porukka notkuu ulkosalla enemmän kuin syyssateilla. Jos ensi kesänä en vieläkään ole raskaana, tulee silloin varmasti olemaan raskasta kun ihmiset taas heräilevät talviuniltaan ja kömpivät ulos. Ja voi sitä ihanuutta kun kaikki nuo taaperot silloin kilpaa opettelevat kävelemään kevätauringon paisteessa... En halua ajatella edes niin pitkälle. Enhän minä mitenkään katkera ole, mutta kuitenkin ;)

Tuntuu, että juna tuli ja meni. "Meitä on moneen junaan, osa jää asemalle", sanotaan. Toivottavasti johonkin junaan pääsen minäkin, enkä jää vain asemalle katsomaan kun muut jatkavat eteenpäin.

Hyviä päiviä

Muutaman päivän on mieliala ollut taas vaihteeksi korkealla. Liekö sitten osansa asiassa kuukauden kierrolla vai mukavilla tekemisillä.

Pikkujoulut on juhlittu kunnialla, ja niiden paras osio oli käydä katsomassa stand upia. Ennen en ole käynyt, mutta voin sanoa meneväni toistekin. En muista koska olisin nauranut niin paljon ja niin pitkään... En varmaan ikinä. Kerrassaan riemastuttava ja tässä tilanteessa tavallaan myös puhdistava kokemus. Suosittelen :) Vaikka epäillen siihen suhtauduinkin ja pikkujoulujen alla kotisohva olisi houkutellut enemmän, niin hyvä että tuli lähdettyä. Nauroin jopa lapsi/raskaus/synnytys/siittiö-aiheisille jutuille... Tuo taisi olla tasan sitä mitä siinä mielentilassa tarvitsin. Muuten ilta sujui myös leppoisasti ja lähdin muutaman juoman jälkeen kotiin nukkumaan, kun osa vielä jäi jatkamaan. Heräsin seuraavanan aamuna aikaisin enkä tippaakaan krapulaisena. Ei kyllä muistu muita vastaavia pikkujouluja mieleen mutta hyvä fiilis jäi siitäkin saavutuksesta ;) Jaksoinpahan loppu viikonlopun puuhastella suht tarmokkaasti.

Jopa lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ovat pysyneet taka-alalla. Juuri nyt jaksan taas uskoa että vielä joskus, sitten kun sen aika on, meillä on lapsi.

Pieniä asioita

En ole ikinä ollut mikään itsensä hemmottelija tai reissaaja. Arki on arkea enkä ihmeemmin juhlallisuuksista välitä. Nyt tuntuu kuitenkin, että elämä on jo liian arkista. En edes muista koska olen viimeksi käynyt kampaajalla (oikeasti!) tai tehnyt jotain vain ilahduttaakseni itseäni. Aamulla töihin, töistä kotiin, ruoka, lenkkeilyä tai jumppaa, kotitöitä ja möllötystä. Ne vähät pienet asiat jotka tekevät päivistä mielenkiintoisia ovat hävinneet jonekkin. Hiipuneet vähitellen, kai.

Nyt jotenkin en saa otetta mistään vaan ajelehdin päivästä toiseen rutiinien tukemana. Olen sittenkun-koukussa enkä osaa pyristellä irti. Sittenkun meillä on vauva kaivan taas kutimet esille ja neulon töppösiä tai opettelen virkkaamaan. Sitten kun meillä on vauva alan tehdä hienoa leikekirjaa. En hanki salikorttia vielä, vaan sitten kun vauva on maailmassa. Hemmottelen itseäni jalkahoidolla sitten kun olen raskaana ja jalkani ovat väsyneet ja turvonneet. Jääkaapin ovessa on edelleen toissajouluina saamani hierontalahjakortti - en vain ole saanut aikaiseksi. En ole aiemminkaan ollut mikään maailman aktiivisin touhottaja, mutta tuntuu että viimeisen parin vuoden aikana minusta on tullut niin saamaton ettei mitään rajaa. Oikea nahjus. En saa mitään aikaiseksi enkä osaa nauttia arjen pienistä iloista.

Toisaalta, kun tarkemmin mietin, niin onko niin paljoa kuitenkaan muuttunut? Tämän vuoden aikana olen käynyt pari kertaa pienellä ulkomaanreissulla ja matkaillut kotimaassakin sen verran että olen yöpynyt kodin lisäksi hotelissa, mökissä ja teltassa. Leffoja on tullut katsottua, hyviä ja huonoja. Olen syönyt muutamia kertoja ravintolassa ja kokeillut uusia harrastuksia. Nähnyt ystäviä, tosin liian harvoin, mikä on omaa syytäni. Juossut enemmän kuin ikinä. Miksi silti tuntuu etten ole tehnyt mitään nautinnollista pitkään aikaan? Siksikö että koko ajan odotan jotain muuta tapahtuvaksi enkä osaa nauttia siitä hetkestä jossa kulloinkin olen? Miksi? Miksi en enää osaa olla läsnä omassa elämässäni? Olen turhautunut keskittymään olemaan surullinen ja ahdistunut. Olen kyllästynyt olemaan lapseton.

Ja juu, morkkis alkaa helpottamaan ja yleinen turhautuminen valtaa tilaa.

Morkkis

No joo. Viime viikonloppuna tuli sitten otettua eräässä tilaisuudessa hieman alkomahoolia. En ollut perseet enkä örveltänyt. Sen verran olin huppelissa että tuli hieman kuitenkin innostuttua normaalia enemmän, ja käyttäydyttyä vähän nolosti. Tai en edes tajunnut koko asiaa ennenkuin mieheni, joka oli kuskina katsoi minua pahalla silmällä päästyämme kotiin. Siitä lähtien onkin ollut sitten morkkis. Sen lisäksi että itsetunto ja yleinen fiilis ei tässä viime aikoina muutenkaan ole ollut järin korkealla lapsettomuuden aiheuttaman ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen takia takia, menen vielä lisäämään noita fiiliksiä töppäilemällä... Minä, joka muutenkin mietin liikaakin tekemisiäni ja sanomisiani ja sitä mitä muut ajattelevat. Moni muu varmasti vain nauraisi tilanteelle ja jatkaisi kuin ei mitään, mutta itse saan tuollaisesta hirveän morkkiksen ja tunnen olevani vielä vähän lisää paska. Mieli on ollut sen verran maassa että en ole edes jaksanut surkutella lapsettomuuttani - miettinyt korkeintaan että eihän minun kuulu edes saada lasta kun en aina osaa edes käyttäytyä järin aikuismaisesti.

Eiköhän tästäkin taas kuitenkin nousta pikku hiljaa. En kuitenkaan törppöillyt mitenkään suuressa mittakaavassa, mieli ei vaan juuri nyt kestä pientäkään töppäystä.

Tulossa on vielä pikkujoulut, ja nyt ei kyllä tekisi mieli siellä juoda juuri yhtään. Oi kun olisikin syy olla vesilinjalla... Voisihan sitä toki olla nytkin, mutta tiedän millaisia epäilyksiä se herättäisi enkä nyt halua vääränlaista huomiota. Tai voisihan se olla hauska seurata lähikuukausina työkavereiden ilmeitä kun he vahtaavat vatsaani ja se ei alakaan kasvaa... ;) Taidan kuitenkin seuraksi muutaman ottaa. Muistanpahan ainakin ottaa tarpeeksi iisisti :)

Jossittelua

Rupesin vasta nyt ensimmäistä kertaa jossittelemaan, miten olisi käynyt jos olisin tehnyt valintoja toisin. Jos olisimme mieheni kanssa päättäneet perustaa perheen jo muutama vuosi aiemmin. Jos olisin päättänyt hakeutua tutkimuksiin aiemmin. Jos meitä nyt olisikin kolme.

Perusasiat elämässä ovat olleet kunnossa jo pitkään - mieheni kanssa olemme olleet yhdessä jo pitkälle yli 10 vuotta ja kumpikin on myös ollut vakitöissä monen monta vuotta. Miksi tätä piti siis vetkuttaa näin pitkälle? Hedelmällisyys kuitenkin laskee iän myötä, eikä tässä enää mitään teinejä olla. Olisinko tullut helpommin raskaaksi nuorempana? Kun vuosi sitten olin sairaalassa ku-raskauden takia, lääkäri kysyi kuinka kauan olimme lasta yrittäneet. Kun vastasin yritystä olleen takana jo 8-9 kuukautta, sanoi hän että voisimme pian hakeutua tutkimuksiin. Miksi vetkuttelin siinäkin asiassa?

Jos ja jos. Meitä voisi olla nyt kolme.

Ei voi tietää, joten eiköhän se jossittelu ole kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Taidan lopettaa jossittelun ennen kuin kunnolla aloitankaan. Raskautuminen olisi kuitenkin saattanut olla aivan yhtä hankalaa alle kolmikymppisenä, ja sama tie olisi voinut silti tulla kuljettavaksi. Polku kohti äitiyttä olisi voinut olla aivan yhtä raskas kulkea. Jos nämä vaikeudet on pakko kulkea läpi, niin sama kai koska sen tekee. Voihan olla niinkin, että lasta emme koskaan tule saamaan, ja nyt sain olla autuaan tietämätön asiasta pidempään. Pakkohan tilanteeseen on edes jotain positiivia näkökulmia keksiä...

Jos kelloa voisi kääntää, käntäisin sitä ehkä mieluummin eteen- kuin taaksepäin. Jos näkisin tulevaan ja tietäisin miten tämä tulee päättymään, jaksaisin ehkä odottaa paremmin - tai pystyisin lopettamaan jatkuvan odottamisen.

Ensimmäinen lääkärikäynti asian tiimoilta on vasta edessä. Jos tutkimuksissa huomataankin jokin aivan yksinkertainen vaiva joka on helposti hoidettavissa, jossittelen ehkä lisää. 

kp 23

Se tunne kun aamulla vessakäynnillä huomaa paperissa punaista. Perse. Haluaisin mennä takaisin peiton alle ja nukkua jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kp 23. Joko tästä tuli ennätyslyhyt kierto tai tiputtelu on taas vaihteeksi melko runsasta. Miten vaan, kumpikaan ei olisi ensimmäinen kerta. Ei taida tuolla sisuksissa kaikki olla ihan niinkuin pitäisi.

Eli siis pää pystyyn ja nokka kohti uusia pettymyksiä. Olisihan se ollut ihme jos juuri nyt olisi tärpännyt, kun yrityskin oli olematon. Silti sitä salaa toivoi.

Mutta hei, ensi viikolla on pikkujoulut. Eipähän tarvitse miettiä kertoako vai salaillako.
Ja lapsettomuustutkimuksiin liittyen ensimmäinen lääkärikäynti on reilun parin viikon päästä, eipähän tarvitse sitäkään perua. Kaikkihan on siis loistavasti...

Hyvää oloa etsimässä

Olen taas vaihteeksi saanut kaivettua positiivisen mielen elämääni, ainakin hetkeksi. Perinteisin konstein olen edennyt - lähinnä keksinyt riittävästi tekemistä etten ole ehtinyt miettimään liikoja. Olen liikkunut luonnossa, harrastanut, syönyt hyvin jne. Vielä kun saisi tämänhetkisestä fiiliksestä pidettyä kiinni pitkään, ainakin aion yrittää :) Liekö sitten syksyn pimeys tehnyt lisäksi tehtävänsä, sillä minä joka normaalisti olen huono nukkumaan, olen nukkunut kuin tukki. Olen myös kaivanut esille kesän ajan kaapissa pölyttyneen kirkasvalolampun ja napsinut purkista vitamiineja, omegoita ja maitohappobakteereja.... Ei voi ainakaan konstien puutteestä syyttää jos hyvä olo ei pysy paria päivää pidempää! Tunteiden vuoristorata, saamattomuus ja innostumattomuus ovat sopivia sanoja kuvaamaan minua ties kuinka monen kuukauden ajalta, ja alan olla niihin täysin kyllästynyt.

En ole ikinä ollut kova liikkumaan, ja nyt kun joka paikassa toitotetaan miten istuminen tappaa, olen tullut siihen tulokseen että liikuntaa pitää lisätä. Olenkin pyrkinyt lisäämään lenkkeilyn määrää 2-3 kerrasta viikossa jos ei nyt päivittäiseksi niin lähes. Istumatyöläisenä minun luultavasti pitäisi olla jalkeilla kaikki vapaa-aikani että eläisin edes eläkeikään asti... Suunnitelmissa on myös lähteä kokeilemaan kuntosaliharjoittelua - olen salilla käynyt eläessäni ehkä viisi kertaa ja kokenut sen tylsänä ja puisevana paikkana. Tähtäimessä olevalla salilla laaditaan jokaiselle oma ohjelma, joten ehkä sitä seuraamalla hommaan saisi jotain mielenkiintoakin. Ehkä...Tähän kun vielä yhdistäisi entistä terveemän ravinnon ja vähentäisi paheiden määrää (vai oliko niiden määrä vakio?) niin avot, jo olisi kumma jos olo ei olisi huipussaan. Ja jos terveempi minä olisi otollisempi alusta uuden elämän kasvulle, niin vielä parempi.

Viime sunnuntaina kävin myös shoppailemassa. En ole mikään himoshoppaaja, kaupoissa kiertely on enemmän pakkopullaa ja vaatteita ostan lähinnä silloin kun vanhat kuluvat puhki... Mutta nyt yllätyksekseni löysin vallan kahdet täydellisesti sopivat farkut. Sellaiset, jotka istuvat niin napakasti että mikäli olisin raskaana en tulisi mahtumaan niihin piiiitkään aikaan. Ostin siis kummatkin, hah! Samalla shoppailureissulla mukaan tarttui kirja jossa kerrotaan hormonitasapainosta ja elintapojen vaikutuksesta siihen. Varsin mielenkiintoinen aihe, joka entisestään motivoi yrittämään hyvinvoinnin metsästämistä. Kirjan lukeminen on vielä alkutekijöissä, toivottavasti sieltä saan lisää inspiraatiota.

Kynttilä

Eilen käytiin miehen ja anopin kanssa iltasella viemässä kynttilöitä haudoille. En ole millään tavalla uskonnollinen eikä tuolla kirkkomaalla usein tule käytyä, joten yhden sukulaiseni hauta jäi sitten löytymättä (hyi minä...). Ensin vitsailtiin että jättäisin ylimääräisen kynttiläni jollekin kynttilättömälle haudalle, olisipahan mahdollisilla sukulaisilla ihmettelemistä jos myöhemmin tulisivat paikalle... Jätin kuitenkin kynttilän lopulta hetken mielijohteesta muualle haudattujen muistomerkille. Samalla mietin itsekseni hetken syntymättömäksi jäänyttä lastani, ja sitä toista, joka mahdollisesti joskus on luokseni tulossa.

Kynttilämeri oli kaunis, mieleni rauhallinen.

Perjantai

Tämä päivä alkoi varsin lupaavasti. Mies sanoi menevänsä illalla jeesimään kaveriaan remontissa, ja minä sitten siihen hiukan tiuskaisin jotain ajankäytöstä ja priorisoinnista. Olin kuvitellut jotain muuta ja vitutuskäyräni nousi aika vauhdilla. Aamut eivät ole parasta aikaani...

Perjantai-illan kunniaksi olen nyt sitten mm. imuroinut, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, pessyt pyykkiä, pyyhkinyt pölyjä, järjestellyt tavaroita... Onpahan miehellä siisti koti johon palailla jossain vaiheessa iltaa! Minä olen varsinainen mestari-mielensäpahoittaja ja marttyyri, ja siivousurakkaa aloittaessa puhisin itsekseni myrskyn merkkinä - viime aikoina mies kun on töidensä ja aikaa vievien harrastustensa vuoksi ollut hieman huono ottamaan osaa kotitöihin. Tai yhtään  mihinkään, jos minulta kysytään. Onneksi energian purkaminen touhuamalla ja täysiä hoilottaminen musan tahtiin samalla poistivat pahimmat paineet.

Tämä viikko vain on taas ollut sellainen että hieman lohtua miehen suunnalta olisi ollut paikallaan, mutta ei sitten väkisin. Onhan se ymmärrettävää että jos minä olen iltaisin kotona odottanut miestä naama mutrussa niin helpompi hänen on pysytellä etäämmällä. Vaikka minun kanssani pitäisi toimia juuri päin vastoin. Tästä on kyllä puhuttu - minä en osaa sanoa tarvitsevani kainaloa ja mies ei ymmärrä sitä tarjota silloin kun se olisi tärkeintä. Ei kai sitä jokainen asia parisuhteessa(kaan) voi mennä ihan nappiin.

Sattuneista syistä oletettavasti tällä viikolla ollut ovulaatio jäi myös hyödyntämättä. Eipähän tarvitse jännittää alkavatko menkat tässä kuussa vai eivät - sieltä ne tulevat melkoisella varmuudella. Sekin harmittaa, tietty. Toisaalta, eipä se ahkerampi yrittäminenkään tulosta ole tuonut, joten sama sen kai väliä.

Suunnitelmissa tälle illalle vielä kaupassa käynti, sitten sohva, leffa ja sipsipussi kutsuvat, joten hyvää perjantaita :)

Sivustakatsoja

Tuntuu ettei siitä ole kuin hetki kun työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. Niin elävästi voin muistaa kuinka vaikea minun oli häntä onnitella. Oli taas vaihteeksi ollut hiukan synkempi päivä ja tuollaisen uutisen kuuleminen oli kuin isku palleaan. Selvisin siitä tilanteesta, mutta loppupäivä meni kyyneliä pidätellen, tuijotellen ulos ikkunasta näkemättä mitään. Kotiin karkasin hieman etuajassa ja annoin itkun tulla.

Yhtä hyvin muistan senkin, kun toinen ystäväni hieman yli vuosi sitten kertoi samanlaisen uutisen. Silloin olin juuri muutamaa päivää aiemmin käynyt sairaalassa hakemassa myrkkypiikin oman kohdunulkoisen raskauteni hoitoon. Muistan missä seisoimme, millainen sää oli ja miten syksy tuoksui ilmassa. Tuntuu että siitäkin on vain hetki. Vastaavia uutisia on matkalle mahtunut monia muitakin, mutta noista on elävimmät muistot. Niin monelle on tällä välin tapahtunut niin paljon, itselläni elämä jatkuu samanlaisena kuin se on ollutkin.

En minä noita päivät pääksytysten mieti, palasivat vain taas mieleen nyt kun työkaveri tekee lähtöä äippälomille - pakkailee tavaroitaan ja muiden hössötys hänen ympärillään kasvaa päivä päivältä.
Olen sivustakatsoja, katson kateellisena miten muut kokevat sitä mitä itsekin haluaisin kokea. Välillä tuntuu että olen sivustakatsoja koko elämässäni. Pitäisi muistaa yrittää nauttia elämästä tällaisena kuin se on, eikä aina haikalla jonkin sellaisen perään, jota ei ole.

En halua hautautua kateuden ja katkeruuden tunteisiin, vaan haluan olla onnellinen muiden puolesta, eihän heidän onnensa ole minulta pois. Toisinaan siihen pystynkin, joskus vielä toivottavasti useammin. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään.

Kesällä oli jotenkin helpompi keskittyä siihen omaan elämään, aurinkoiset päivät pitivät pirteänä ja energiaa piisasi aivan eri tavalla kun nyt yhä lyhyemmiksi käyvinä syyspäivinä. Ulkona viihtyi enemmän ja tuli touhuttua kaikenlaista. Nyt jotenkin vain odottaa että aika kuluu, jotta voi odottaa vähän lisää. Pitäisi selvästi hankkia lisää harrastuksia, kun vain keksisi mitä.

Harmaata

Ikkunasta näkyvä harmaus on levittäytynyt sisällenikin. Töissä saisi olla kiireempää, nyt on liikaa aikaa miettiä. Jotenkin taas ei osaa edes miettiä mitään positiivisia ajatuksia vaan sitä yhtä, jonka tunnen olevan polttomerkitty kasvoihini ja näkyvän metrien päähän. Vaikka eiväthän nuo lapsettomuudestani tiedä, paria lukuun ottamatta.

Työkaverin kasvava vatsa ärsyttää myös, onneksi hän on pian jo jäämässä pois. Tänä aikana kun itse olen odottanut odottamista, on naapurustoon syntynyt neljä lasta ja töissäkin on nyt kolmas jäämässä äippälomille. Jei. Toisinaan heidän puolestaan jaksaa olla enemmän iloinen, toisinaan vähemmän. Tänään on taas sellainen päivä, että isot vatsat haluaa kiertää kaukaa.

Tällaisina harmaina päivinä ajatuskin on jotenkin jähmeä, tuntuu että päässä kaikki liikkuu jotenkin junnaten, harmaan tahman ympäröimänä. Tekisi mieli vain mennä nukkumaan ja herätä huomenna paremmilla fiiliksillä. Nytkin kun koitan kirjoittaa, punainen lanka häviää koko ajan jonnekin ulottumattomiin juuri kun siitä meinaa saada kiinni.

Kierto on siinä vaiheessa, jossa yleensä ei harmita juuri mikään – kaikki on siis vielä mahdollista mutta menkkojen odotus ei vielä stressaa. Olen melko pitkälti luopunut toivosta että ilman apua tulisin raskaaksi, mutta silti joka kuukausi huomaan seuraavani tuota samaa hemmetin kaavaa, vaikka kuinka yrittäisin olla toivomatta ja kuvittelematta. Vaikka koitan olla katsomatta allakkaa ja laskematta päiviä ja kyttäämättä ovulaatiota, teen sitä kuitenkin. Pitäisi varmaan luopua kännykkäkalenterin käytöstä ja siirtyä paperiversioon, ja jemmata se jonnekkin hyvään piiloon...

Harmaa sää ei juurikaan lenkille houkuttele, mutta kai se on koitettava josko happihyppely hieman raikastaisi olotilaa.

Miten lapsia hankitaan

Ensimmäiset treffit asian tiimoilta olivat tosiaan tällä viikolla ja sujuivat hyvin. En herkistellyt vaan olin vallan asiallinen ja jopa huumorintajuinen - kun hoitaja kysyi mitä tiedän lasten hankkimisesta, purskahdin nauruun... Hän viittasi lähinnä ovulaation ajankohtaan ym. mutta tuossa kontekstissa kysymys oli vallan absurdi :) Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin kyllä, hänen tutkiskeltuaan allakkaani yhdyntöjä on kuulemma ollut riittävästi oikeina ajankohtina...

Taustaa

Nuorempana ajatus perheen perustamisesta oli lähinnä tasoa "ehkä joskus". Se ei tuntunut silloin juurikaan tärkeältä tai merkitykselliseltä, siis se että minulla olisi joskus lapsia. En oikeastaan edes osannut kuvitella itseäni äitinä. Aika on kuitenkin siitä metka, että kuluessaan se saa näkökannat muuttumaan ja ajatukset ohjautumaan uusiin uomiin, ainakin joissain määrin. Muutama vuosi sitten huomasinkin haaveilevani pienten jalkojen töminästä ja omasta pienestä meidän perheessä, johon kuuluvat siis itseni lisäksi mieheni ja pari karvajalkaa.

Ajatus sai hautua rauhassa jonkin aikaa, toisinaan pulpahdellen mieleen useammin ja toisinaan hautautuen kaiken muun elämän taustalle. "Ehkä joskus" oli kuitenkin edelleen vahvin ajatus, korvautuen toisinaan "sitten joskus"-ajatuksella. Haave omasta lapsesta kuitenkin kasvoi hiljalleen yhä vahvemmaksi ja mielestä hävisivät sanat ehkä, sitten ja joskus.

Pillerit jäivät pois vuoden 2011 alussa. Vuoden verran kuitenkin edettiin edelleen sitten joskus-asenteella ehkäisten kiertoa seuraamalla, kunnes vuoden 2012 alussa käännettiin ajoitus toisin päin ja aloitettiin varsinainen yritys. Pessimisti ei pety, joten en odottanutkaan tulevani samantein raskaaksi, mutta silti muuman kuukauden jälkeen alkoi epäilys heräillä, jotta kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Alkusyksystä kuitenkin menkat olivat vihdoin muutaman päivän myöhässä ja tikkuun piirtyi myös hailakka toinen viiva. Hetken aikaa ehdin olla onneni kukkuloilla ja myhäilin päivät pitkät oman pienen salaisuuteni ihanuutta. Pitkään ei riemua kuitenkaan riittänyt, kohdunulkoinen raskaus hoidettiin lääkkeillä muutamaa viikkoa myöhemmin. Nyt, vuotta myöhemmin uudesta raskaudesta ei ole vieläkään tietoakaan. Olen jälleen tilanteessa "ehkä joskus", nyt vain tahtomattani.

Kaikki mahdolliset lapsettomuuden herättämät ajatukset ja tunteet on tullut koettua, siltä ainakin tuntuu. Olen ollut ahdistunut, masentunut, pettynyt, surullinen, huolestunut, epätoivoinen. Kokenut olevani epäonnistunut, huono ihmisenä, kykenemätön täyttämään sitä ihmisen ainoaa luontaista tehtävää. Tunteet ovat menneet vuoristorataa pettymyksestä toiseen. Toki hyviäkin hetkiä on, paljon, mutta paljon on ollut synkkyyttäkin.

Kun alkoi käydä selväksi että jotain vikaa jossain on, olin jokseenkin hukassa. Pelkäsin lähteä tutkimuksiin, sillä en halunnut tietää mitä siellä selviäisi. En halunnut tietää että en ikinä voisi saada omaa lasta. Halusin säilyttää edes sen pienen toivon, joka minulla olisi, jos en tietäisi. Toisaalta pelkäsin mahdollisia hoitoja, sitä että psyykeni ei kestäisi niiden tuomaa stressiä saati hormonimyllerrystä. En minä lääkäreitä pelkää, en piikkejä enkä sitä että minua sörkitään, vaan lähinnä se henkinen puoli tuntui pelottavalta. Nyt kuitenkin olen stressannut niin pitkään itsekseni, että jotain on pakko tehdä. Minun täytyy tietää missä vika on. Jos asialle jotain voidaan tehdä, niin hieno homma. Olen valmis. Jälleen aika on kummasti saanut ajatukset kääntymään...

Nyt, kun takana on melkein kaksi vuotta turhia toiveita ja kuukausittaisia pettymyksiä, olen vihdoin valmis ottamaan ensimmäisen askelen. Nyt olen käynyt neuvolahoitajan juttusilla kartoittamassa tilannetta, ja kuukauden päästä on ensimmäinen lääkäriaika. Tämänhetkistä pistettä lähestyessäni olen lukenut lukemattomia blogeja ja surffannut netissä luvattoman paljon. Jumittanut koneen äärellä, hakenut tietoa ja vertaistukea. Ja potenut samalla huonoa omaatuntoa siitä, että en sitä aikaa ole viettänyt esim. lenkkipoluilla... Tuntuu että sen se on kuitenkin vaatinut, eivätkä tunnit tietokoneen äärellä ole hukkaan menneet.

Sitä myötä kun seuraamieni blogien tarinat ovat pikkuhiljaa vaihtaneet suuntaa kukin vuorollaan, tuntui aika olevan kypsä myös omalle blogilleni. Ehkä tänne joku joskus eksyy, ehkä ei, tervetuloa siis jos olet tätä lukemassa. Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle monesti elämän vaikeissa tilanteissa ollut henkireikä, jotenkin kun näkee omat ajatuksensa mustana valkoisella, niitä ymmärtää itsekin paremmin. Kirjoittamalla tänne haluan siis lähinnä selventää omia ajatuksiani ja keventää mieltäni, mutta jos joku vertaistukea etsivä ajatuksistani jotain saa irti, vielä parempi.