Pitkä talvi

Viime tekstistä on ikuisuus. Tällä hetkellä tuntuu, että syksyllä vallinnut hyvänolontunnekin on jossain valovuoden päässä.

Syytän osittain talvea - pimeä vuodenaika ei vain sovi minulle. Onneksi kevättä kohti mennään, ja vauhdilla. Syksyllä pidin ihan tietoista taukoa muiden lapsettomuusblogien lukemisesta kuten omani päivityksestäkin. Nyttemmin olen muiden tekstien pariin jo palannut, ja nyt tuntui että omaa ahdistustakin on aika taas purkaa tänne...

Jollain tapaa paska fiilis alkoi jo reilu pari kuukautta sitten. Mummoni joutui sairaalaan - nyt on jo kotiutunut, joten kaikki hyvin - ja jossain välissä ajatukseni menivät siihen, mitä tapahtuu, kun olen hänen ikäisensä. Kun reilu kasikymppisenä joudun sairaalaan, minua ei tule katsomaan kukaan. Sisarukseni ovat minua reilusti vanhempia, mieheni on siinä vaiheessa jo yli ysikymppinen... Ystäväpiirini on sen verran pieni, että tällä erakoitumisvauhdilla heitäkään ei siinä vaiheessa lähelläni ole. Olen siis siellä aivan yksin. Josta taas sain hyvän syyn alkaa angstailla lapsettomuuttani. Hulluahan se on surra viidenkymmenen vuoden päästä tapahtuvia juttuja ja aika harva kai lapsia hankkii siksi, että olisi sitten vanhana joku lähisukulainen... Mutta tuosta ajatuksesta se alamäki kuitenkin taas alkoi. Ja talven pimeyden keskellä en ole tuosta suosta oikein päässyt ylös.

Raskausuutisiakin on taas tullut sieltä ja täältä. Pari uutista lähipiiristä, ja kumpaankin liittyy omituinen yksityiskohta. Kumpaakin on nimittäin liittynyt uni. Kaksi kertaa reilun kuukauden sisään olen nähnyt unta positiivisesta raskaustestistä. Kummastakaan unesta en muista muuta, en siis sitä kuka testin tekee ja missä tilanteessa, mutta kaksi viiva noissa unissa on ollut. Ja kummallakin kertaa olen seuraavana päivänä sitten kuullut raskausuutisen. Koskaan aiemmin en moisia unia muista nähneeni, ja noista kumpikaan ei liittynyt tilanteeseen, jossa todellisuus olisi tullut uniini, en siis itse ole ollut lähelläkään tilannetta että olisin itse edes harkinnut testin tekoa. Mystistä. Voisinkohan tilata yhden tuollaisen enneunen itsellenikin?

Tarvitseeko sanoa, että valmiiksi alakuloista mieltä nuo uutiset eivät juurikaan paranna, päinvastoin. Ja kun toinen noista odottaa vieläpä kaksosia. Johan edelliset sukulaisperheeseen tulleet kaksoset ovat puolivuotiaat... Mä olen kuvitellut monikkoraskauksien olevan jotenkin vähän harvinaisempia. Vaikka onhan se kiva, että mun tuttavapiiri lisääntyy munkin edestä. Not.

Ja kun nyt rutinalinjalle lähdin, niin rutisen nyt vielä sitten siitäkin, että kolme vuotta yritystä, luovutusta, tjottailua ja kaikkea mahdollista tuli vuodenvaihteessa täyteen. Sen kunniaksi aloitin tipattoman ja tupakkalakon. Takana tässä vaiheessa vasta yksi repsahdus, joten hyvä minä. Taka-ajatuksena kummassakin tietysti se, että terveillä elämäntavoilla tulen vielä saamaan itseni raskaaseen tilaan ilman hoitojankin, perkele. Niin typerältä kuin tuntuukin alkaa taas kerran elättelemään turhia toiveita, niin sitä minä taas teen, huoh.

Välitilinpäätös

Paljon on vettä virrannut Vantaassa sitten viime kirjoituksen. Ja ei, raskausuutista ei tarvitse pelätä :P

Loman muistelu ja tulevien hoitojen miettiminen saivat jotain naksahtamaan päässäni edellisen postaukseni jälkeen. Hyvällä tavalla, tavallaan. Kun mietin, miten rentoutunut oloni kesällä pitkästä aikaa oli, silmäni avautuivat. Vastaavasti, kun mietin, miten stressaantunut olin pari edeltävää vuotta ollut lapsettomuuden takia, en voinut olla vavahtamatta ajatusta, miten paljon tulisin stressaamaan vielä hoitoja toisensa perään ennalta määräämättömän ajan. Jatkuvaa tietoisuutta omasta vajavaisuudesta, pelkoja, huonommuuden tunnetta, ahdistusta, sitä kaikkea mikä mukana seuraa. Ilman kunnon lomaa ja täydellistä irtiottoa kaikesta en olisi välttämättä edes tajunnut, missä mennään. Vaakakupissa painoi kaksi todella suurta asiaa, ja mä valitsin oman hyvinvointini. Tai en edes valinnut, se kuppi vain alkoi itsestään painaa enemmän.

Pian päättyvän kierron alussa olisi pitänyt hakea apteekista piikkejä ja varata aikaa kontrolliultraan toista inseminaatiota varten. En tehnyt kumpaakaan. Aioin soittaa polille ja kysyä, kauan lähetteeni on voimassa, mutta en ole saanut aikaiseksi sitäkään. Tällä hetkellä en aio hoitoja jatkaa. Mitä tulevaisuus tuo, sitä en tiedä.

Sorruin samaan syssyyn sattuman kautta toteuttamaan yhden melko kliseisen homman, nimittäin hankin koiran. Päätös tapahtui aika extempore, mutta asiaa olen kuitenkin miettinyt jo pitkään, ajatus on muhinut mielessäni pidempään kuin lapsen hankkiminen. Lapsuudenkodissani on ollut koiria, ja tuo karvahousu sujahti pieneen perheesemme lopulta kuin nakutettuna muiden lemmikkiemme joukkoon. Mies oli alkuun huolissaan, että paikkaan tuolla vain lapsenkaipuutani, mutta on sekin tuolle jo aivan myyty... Eikä enää epäile, ettenkö erottaisi ihmislasta ja koiraa toisistaan. Eläin on eläin, se ei ole korvaamassa mitään muuta vaan on joukossamme omana itsenään. Se, että nyt on enemmän motivaatiota liikkua ulkona ja touhuta kaikkea, ja vastaavasti vähemmän aikaa miettiä omia asioita, ei toki ole huono asia.

Summa summarum. En tiedä, kauanko tätä fiilistä kestää, mutta itseni tuntien olen harvinaisen pitkään mennyt hyvillä fiiliksillä eteenpäin. Edelleen havahdun loppukierrosta vahtimaan olotiloja ja laskemaan päiviä, mutta nyt ilman turhia toiveita ja suuria pettymyksiä. Olen kestänyt muutama viikko sitten läpi yhdet ristiäiset, enkä kokenut siellä tarvetta kaapata vauvaa kotiini, olin vain tyytyväinen kun sain poistua ennen suurempia itkuja kotiini. Tällä hetkellä juon siideriä, syön juustonaksuja ja katselen tekkarista Vain elämää-sarjaa. Kukaan ei vaadi minulta mitään eikä minun tarvitse koko ajan huolehtia ja olla valppaana. Rento perjantai. Pitkästä aikaa osaan nauttia näistä hetkistä. En osaa ennustaa kauanko tätä jatkuu ja koska kuume palaa, jos tai kun niin käy, niin mietin asiaa uudestaan. Selkeää syytä lapsettomuudellemmehan ei ole, ja vihdoinkin, pian neljä vuotta ehkäisyn lopettamisen jälkeen, olen päässyt kerrankin siihen olotilaan, että tulee, jos on tullakseen.

Nostan hattua, teille, joilla hoidot eivät heti auta ja joudutte jatkamaan niissä pidempään. Pystyn nyt tunnustamaan, että itse en sitä jaksaisi. Palaan niiden pariin ehkä sitten, kun olen akkuni ladannut, ehkä.

Lomalta palattu

Kesäkuun alussa oli ensimmäinen inseminaatio, tulokseton sellainen. Sen jälkeen alkoi polin kesätauko, ja samalla aloitin oman lomani lapsettomuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Loma olikin loistava :) En lukenut lapsettomuusblogeja, en päivittänyt omaani. Jos aihe meinasi pukata mieleeni, painoin sen sieltä pois. Heinäkuussa alkoi kesäloma töistä, ja samantein lomamatka. Puolentoista viikon roadtrip ulkomaille, jollaista ei todellakaan tehtäisi raskaana/vauvan/pienen lapsen kanssa. Nautin olostani, eivätkä (tietysti) lomalle osuneet menkatkaan pilanneet tunnelmaa.

Lomaan mahtui myös kotimaanmatkailua ja mökkeilyä, kaikkea ihanaa ja rentouttavaa (vaikkakin uuvuttavaa, koska en juurikaan osaa nukkua kuin kotisängyssä, jos sielläkään...). Pidin lapsettomuusmörön tietoisesti taka-alalla, ja siellä se pysyikin niin kauan kuin reissuja ja aktiviteetteja riitti. Loman viimeisellä viikolla oli viimein aikaa rentoutua kotosalla, ja silloin hetken mielijohteesta vilkaisin blogilistani blogit läpi... Onnea kaikille onnistuneille :)  Sekosin laskuissa, mutta hämmentävän moni oli onnistunut yrityksessään sillä välin kun minä koitin unohtaa koko yrityksen (ja salaa toivoin, että unohtaminen olisi keino onneen, juuh...) Olen onnellinen puolestanne, ja samalla, no niin, tietäähän sen, kun olen tällainen katkera paska. Omat prosenttinihan siinä laskevat. Mutta ei se ole teidän onnestanne pois, se on jotain ainutkertaista ja teille oikeutettua. Anteeksi jo etukäteen, että kohta poistan teidät lukulistaltani.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogeja jo tiiviimmin, ja pakkohan se oli tännekin alkaa naputtamaan. Kun tuttuihin ympäristöihin, kuvioihin, kaavoihin palaa, palaa myös lapsettomuusmörkö - ja tännehän minä sen puran. Ahdistaa, miten tuntuu taas koko systeemi kaatuvan niskaan, vaikka juuri luulin, että se voisi pysyä pois lomasta ja pakomatkasta huolimatta - tai niiden ansiosta. Mutta ei. Kai se lapsettomuusmörkö on ollut osa arkeani jo niin pitkään, että kun arkeen palaa, palaa se mukana. Tuosta pisäisi päästä eroon, kun vain tietäisi miten. Jos en saa tupakanhimoa pois päästäni, miten saan sieltä lapsenkaipuun?!

Stressikäyrä nousee taas. Tiputtelua neljättä päivää, menkat alkavat huomenna tai viimeistään sunnuntaina. En uskalla laskea kalenterista päiviä seuraavaan kiertoon. Polin kesätauko päättyy parin viikon päästä, ehtiikö toinen inseminaatio seuraavaan kiertoon, vai vasta seuraavaan? Haluanko sinne? Vaikka ensimmäinen tuntui henkisesti helpolta etukäteisjännityksen jälkeen, sama jännitys vähintään yhtä pahana alkaa jo puskea päälle. Kesäloman univelan jälkeen unirytmi on sekaisin, ja pieninkin stressinpoikanen vie nyt yöunet mennessään. Argh. Pirun kesätauko. Alkuun polin tauko tuntui oikein sopivalta, nyt tuntuu, että olisi samaa höökää pitänyt jatkaa toiseen ja kolmanteen, etten joudu samoja asioita miettimään uudestaan. Vai joutuuko ne silti? Aina uudestaan?

Parina viime yönä sängyssä pyöriessäni olen miettinyt lapsettomuutta, tai lähinnä sen olemusta minussa. Tai sen itsekkyyttä. Kuinka Minä haluan lapsen. Minulla on oikeus haluta ja Minulla on oikeus surra, kun en sitä saa. Kuinka Minua pitää ymmärtää, ja Minulla on oikeus loukkaantua. Tuo MinäMinäMinä-kuvio alkaa aika pian ahdistamaan, kun sitä miettii kuvion ulkopuolelta. Mutta minkä Minä sille voin, kun olen sisäpuolella? Samalla muistelen, kuinka lomalla monesti mietin, että "tätäkään en voisi tehdä, jos olisi lapsia". Ajatus tuntui hyvältä. Juuri tuon takia ajatus tulevasta inseminaatiosta alkaa ahdistamaan. Kun Minä sitä ja Minä tätä, niin nyt piikitän Minuun sitä ja Minuun tätä, jotta voitte tuikata tuota mieheni spermaa Minuun. Että vaikka hyvä on näinkin, niin silti kun Minä. Tavallaan ymmärrän miestäni, jonka on vaikea ymmärtää minua, mutta silti Minä. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa, mutta ajatuksesta on itsenikin vaikea saada kiinni.. :P

Samaan aikaan kun blogilistallani pyörii plunssa-aalto, myös mm. Kimi Räikkösen emäntä on raskaana. Ja ties kuka muu. Aina joku ja jossain. Parin viikon päästä olisi yhdet ristiäiset, lahjaakin pitäisi miettiä. Kuulin, että jälkimmäinen pariskunta odotti plussaa aikansa, vaikka nuoria ovatkin. Tavallaan helpottaa, tavallaan ei. Toivottavasti ristiäispäivä on hyvä, enkä pillahda siellä itkuun tai jotain muuta vastaavaa kivaa.

Lomanjälkeinen avautumistulva päättyy, kiitos ja anteeksi ja kuullaan taas pian :)


Edit: PS. Toivottavasti en pöllinyt kenenkään taustakuvaa, saa sanoa...

Kun ei niin ei

Eipä sitä edellisen postauksen jälkeen tarvinnut viikkoa odotella ja piinailla, pari päivää riitti. Kierto ennätyslyhyt 21 päivää, kun menkat alkoivat yhdeksäntenä päivänä inssin jälkeen. Se siitä oman hormonitoiminnan testaamisesta. Voisin jossitella, olisiko tukilääkitys auttanut jotain, mutten jaksa. Mitäpä iloa siitä olisi ollut, että vuoto pysyy lääkkeillä pois, jos tuolla sisällä ei mitään kuitenkaan ole tapahtuakseen. Noista mun munista mihinkään oo.

Olisihan se ollut liikaa toivottu, että eka inssi olisi tuottanut tulosta. Kattellaan sitten syssymmällä, onko kiinnostusta seuraaviin. Aion nyt aloittaa lomailun lapsettomuudesta ja nauttia kesästä. Itku tuli lauantaina kun vuoto alkoi, mutta mies lohdutti sen pois. Osasi kerrankin halata poruista akkaa pyytämättä. Ei sanonut, että vielä meilläkin tärppää, oli vain hiljaa ja piti sylissä. Ihana mies se on, ja hyvä meillä on kahdestaankin. Nyt aion keskittyä nauttimaan elämästä kahdestaan ja koittaa hätistää lapsettomuusmörön jonnekin kauas pois, ans kattoo onnistunko.

Vielä viikko

Aika matelee, vaikka toisaalta tuntuu, että viikon takaisesta inssistä on jo ikuisuus. Luulin pystyväni ottamaan iisisti, mutta parin viime päivän aikana olen huomannut mielialojen heilahtelevan miten sattuu ja olen kilahdellut mitättömistä asioista. Taidan siis kuitenkin stressata näinä piinapäivinä aika lailla, vai pitäisikö vain syyttää kroppaan pumpattuja hormoneja - tai niiden poistumista?

Toivonkipinä on olemassa ja se tuikkii välillä, mutta täyteen liekkiin tuo kipinä ei ole roihahtanut. Olo on enimmän osan ajasta pessimistinen onnistumisen suhteen tai vain neutraali. Pahinta on se, että asia pyörii mielessä liian usein. On se kumma, että vaikka odotuksen odotusta on takana jo pian kaksi ja puoli vuotta, niin parin viikon odottaminen tuntuu niin hiton tuskaiselta.

Omituisista olotiloista on turha edes mainita mitään, kun ei niitä tässä vaiheessa kuuluisi ollakaan. Rintoja aristaa, mutta se on ihan normimeininki ennen menkkoja muutenkin. Väsymystä on, mutta ei se ole ihmekään, kun ei uni meinaa tulla iltaisin silmään. Plaah.

Melkein täydellistä

Ensimmäinen inseminaatio tuli sitten tehtyä eilen. Tai lääkärin sanoin laitettiin "treffit käyntiin". Nyt menossa elämäni pisin kaksiviikkoinen. Testipäivä juhannusaatto, turha tulla kenenkään kyselemään multa juhannussuunnitelmia... ;)

Vaste lääkkeisiin oli siis juuri se, mitä pitikin. Kaksi follia, joista toinen oli juuri ennen inssiä ovuloinut, toinen valmiina ovuloimaan pian. Kohdun limakalvo oli 9-10 milliä ja kuulemma oikein kaunis (eh...). Ajoitus täydellinen. Siimahäntiä lähti 13 miljoonaa, joista eteenpäin liikkuvia 84 %, joka ymmärtääkseni ok. Kaikki siis likipitäen täydellistä. Täydellisyyttä pilaa mielestäni se, että follit olivat oikealla puolella - samalla jossa aikoinaan oli kohdun ulkoinen ja jonka virtausta ei aukkarissa nähty yhtä selvästi kuin vasemman puolen. Mutta mitäpä sitä miettimään. Natsaa jos natsaa, ja eihän se todennäköisyys onnistumiselle muutenkaan ole suuren suuri.

Inssin jälkeisestä tukilääkityksestä kysyin lääkäriltä, vaivana kun on ollut menkkoja edeltävä tiputtelu, joka viime kierrossa pysyi Lugesteronilla poissa. Mutta ei, nyt ei sitä nappailla, vaan kokeillaan miten omat hormonit toimii. Tässä vaiheessa piti vähän haukkailla happea ja melkein parkaisin, että onko tämä nyt oikea hetki lähteä sitä kokeilemaan... En kuitenkaan kysynyt, vaan uskoin kiltisti lääkäritätiä. Kai hän sen parhaiten tietää, ehkä... Ja onhan niitä keltarauhasia tällä kertaa kaksin kappalein, ehkä ne yhdessä hoitavat homman paremmin kuin yksi.

Nyt vaan sitten pää kylmänä ja puuhastelua keksimään, jotta saan ajan kulumaan nopeammin.

Hyvältä näyttää...

...Tai ainakin siltä, että inssiin ollaan menossa. Jotenkin olin varma että toimenpiteeseen ei edes päästä, että joko aikataulu mättää, hormonit mättää tai ihan mikä tahansa mikä vaan voi. Mutta ei.

Kontrolliultra oli eilen. Limakalvo näytti kuulemma hyvältä, paksuutta oli 8,8 mm. Folleja oli kaksi, 22 mm ja 16 mm. Takana siis kuuden päivän Menopur-pistokset annoksella 75 iu, joka oli näköhään tehnyt sen, mitä pitikin. Eilen illalla pistin sitten Pregnylin, perjantaina inssi.