Lääkärissä

Lääkärikäynti oli eilen. Vaikka odotuksia ei paljoa ollutkaan, petyin silti.
Lääkäri luki näytöltä hoitajan ylös kirjaamia perustietoja, kopeloi paikat hätäisesti ja kirjoitti lähetteen verikokeisiin. Ei muuta. Ultra huoneessa kyllä oli, mutta siihen rakkineeseen ei koskettu.
Lopuksi spekuloi, että putket saattaa olla tukossa, koska yritystä on takana näin kauan ja matkalle mahtuu yksi ku-raskaus. Tosijuttuhan tuo on, mutta hittoako tuo diagnoosin arvailu sille kuuluu, kun ei tutkikaan pätkän vertaa. Osaan itse arvailla vähintään yhtä hyvin. Rupesi vaan ärsyttämään.  Mainitsin kuukautisia edeltävästä tiputtelusta ja lyhyestä välistä ovulaation ja menkkojen välissä. Noihin en saanut edes mitään kommenttia, saati että olisi tarttunut syöttiin. Täällä ei siis neuvola/terveyskeskustasolla tutkita saati hutkita laisinkaan.

Eli nyt odotan, että seuraavat menkat alkaa, jonka jälkeen kp 3-5 ja 20-22 labraan. Ja jos käy paska tuuri ja kp 20-22 on juuri jouluna, venyy tuo homma kukaudella eteenpäin. Miehen pitää myös käydä simppatestissä, joka tarkoittaa että hänen täytyy ajella reilun tunnin matka ruikkimaan purkkiin, kun ei lähempänä moista analyysiä tehdä. Kun nuo toimenpiteen on suoritettu, kiikutan neuvolaan simppatestin tulokset ja varaan lääkärille puhelinajan. Puhelimessa käydään lääkärin kanssa tulokset läpi, ja sitten saan lähetteen lähisairaalan polille. Näin siis täällä Hämeessä. Kuulostaa ääri simppeliltä, vaikkakin aikaa vievältä, tuon jälkeen pääsen siis jonottamaan taas muutaman kuukauden. Joskus keväällä ehkä päästään hutkimaan ja tutkimaan lisää, jos ei jono ole ihan vallattoman pitkä.

Vielä ei ole tapahtunut siis mitään, silti jotenkin tuo vei kaikki energiat ja loppupäivän oli paska fiilis. Tiesin tuon kuvion kulun suunnilleen jo etukäteen, mutta nyt kun ensimmäinen askel on otettu, se tuntuu niin pieneltä ja edessäoleva matka niiiin pitkältä ja raskaalta että voimat loppuvat jo tulevaisuutta miettiessä.

Illalla tuli tosin taas laitettua asioita eri mittasuhteisiin. Kävin jumpalla, ja jumppaohjaaja pahoitteli hajamielisyyttään - hänen pojallaan on juuri todettu syöpä. Ehkä nämä omat murheet eivät sittenkään ole sieltä suurimmasta päästä.

Ovismietteitä

Kierrosta ja siihen liittyvistä huomioista olen pitänyt kirjaa kännykkäsovelluksella. Aina kun jokin aiheeseen liittyvä seikka mieltä askarruttaa, selaan sieltä muistiinpanojani - ja koska pää on hatara kuin mikä ja kaivelen sieltä samoja juttuja about kerran kuukaudessa, niin laitan nyt ovispohdintoja tänne ylös jotta löydän ne yhdestä ja samasta paikasta... Eli seuraavat pohdinnat lähinnä itselleni, mutta jos jotakuta kiinnostaa niin laitetaan nyt kaikille näkyville... ;)

Testikierto 1:
Käytössä digitesti kp 12-18
Plussa kp 18
Kierron pituus 28
Luteaalivaihe 9

Testikierto 2:
Digitesti kp 13-17
Plussa kp 17
Kierron pituus 29
Luteaalivaihe 11

Testikierto 3:
Liuskatesti kp 9-15
Selvää, vahvaa plussaa ei tule, kp 14 tummin viiva, kp 15 selvästi vaaleampi
Kierron pituus 27
Luteaalivaihe 12, mikäli plussa oli tuo kp 14. Menkat kuitenkin niin omituiset, että kierron alun määrittäminen on vaikeaa. Liekö tuo ja selkeän plussan puuttuminen liittyvät yhteen?

Testikierto 4:
Liuskatesti kp 12-15
?
Tässä vaiheessa alkaakin taas hämmennys. Kp 12 ja 13 tuli selkeä, mutta kontrolliviivaa hailakampi viiva, sitten enää hädin tuskin havaittavia viivoja. Ei tuo nyt silti plussalta näytä. Nyt pähkäilen, pitäisikö testaamista vielä jatkaa vai ei. Tuskin nuo viivat enää tummenemaan lähtevät. Ja tuskin se viiva olisi ollut tummempi, jos olisin alkanut testaamaan aiemmin. Koska jos leikkisin että plussa olisi tullut kp 13 ja siihen lisäisi ovispäivän ja luteaalipäiviä tuon pisimmän todetun mukaan eli 11, tulisi kierroksi 25. Kierto on normaalisti 25-30, ja alle 25 se ei ole ikinä ollut. Toisaalta, ihan mahdollinen kiertohan tuo noilla mun lukemilla on.

On tämä kryptistä hommaa tämä lapsenteko... Luteaalivaiheen laskentatavasta en netin syövereistä löytänyt yksiselitteistä tapaa, itse laskin tuon niin että ovisplussaa seuraava päivä on dpo 0 ja sitä ei vielä lasketa mukaan. Ken tietää miten tuo oikeasti menee, saa kertoa :)

Summa summarum, luteaalivaihe on (liian) lyhyt, ja ovulaatiota ei mahdollisesti tapahdu läheskään joka kierrossa. Ja note to myself, hävitä kalenterit ja tikut, pää menee vain entistä enemmän sekaisin... Nyt kun tätä sepostusta itse katsoo, alan näyttää jo aavistuksen pakkomielteiseltä... ;)

Ja koska itse olen syynännyt netistä kuvia muiden ovistikuista, niin lätkäistään nyt omakin tänne.

Tyyntä myrskyn edellä

Viime päivät olen elänyt jokseenkin normaalia elämää. Normaalia siinä mielessä, että olen saanut pidettyä vauvahaaveeet taka-alalla ja pystynyt keskittymään muuhun. Nyt alkaa tuntua, että se on ollut vain tyyntä myrskyn edellä.

Ensi viikolla on ensimmäinen lääkärikäynti lapsettomuuteen liittyen. En paljoa noilta treffeiltä odota, mutta jotenkin tuntuu, että se on julkinen tunnustus siitä, että kärsimme mieheni kanssa lapsettomuudesta. Enää vauvan saaminen ei ole vain haave, pian sen saamattomuus on ongelma, jota pitää hoitaa. Ymmärtääkseni tuolla käynnillä tehdään sisätutkimus, ja käsittääkseni ultra löytyy myös. Sisuskalut minulla tietääkseni on suunnilleen siellä missä pitääkin, joten en tiedä voiko noilla konstein sitten nähdä muuta. Mukaan saan lähetteen verikokeisiin, joiden pohjalta selviää sitten ehkä enemmän. Toivon lähetettä myös aukiolotutkimukseen ja miehen simppatestiin. Arvon edelleen, että pitääkö mies ottaa tuonne mukaan vai ei. Muutama viikko sitten kävin hoitajan juttusilla kartoittamassa tilannetta, ja siellä kun tuo lääkäriaika varattiin, hän ei maininnut miehen läsnäolosta mitään. Taustaa sen verran, että miehellä siis on kaksi lasta aiemmasta liitostaan, joten liekö tuo sitten johtaa siihen, että vika todennäköisesti on minussa ja lähtökohtaisesti tutkimukset kohdistuvat minuun. Mies siis todistettavasti kykenee lapsia tekemään joten rakenteellista vikaa hänessä ei ole, mutta hänen lapsensa ovat jo teini-ikäisiä, joten simppatuotannon nykytilanne voi olla mitä tahansa. Ei tuo mies silti mikään ikäloppu ole, hän on vain ehtinyt nuorena naimisiin, ja eroamaan.

Kaivoin eilen myös ovulaatiotestit kaapinperukoilta ja rupesin tikuttamaan. Ovulaation olettaisin tapahtuvan lähipäivinä, ja ajattelin että katson missä mennään, josko lääkäri näkisi ultralla jotain siihen liittyen. En mä tiedä mitä sillä rakkineella näkee, mä olen aika pihalla kaikesta.

Ovistesteihin olen tutustunut vasta muutama kuukausi sitten, kun yritystä oli takana jo liki puolitoista vuotta ja halusin nähdä saanko edes ovisplussaa. Parissa kierrossa tikutin silloin Clearbluen digitestillä, ja niihin sain hymynaamat. Tuo tieto riitti minulle ja päätin lopettaa testaamisen. Jossain mielenhäiriössä menin kuitenkin netistä tilaamaan tukun halpis liuskatestejä. Niitä kokeilin alkusyksystä yhdessä kierrossa, enkä selvää plussaa saanut. Viikon verran seurailin viivoja ja testiviiva oli aina hailakka, välissä ehkä aavistuksen tummempi, mutta silti hailakka. Netistä olen lukenut kommentteja kyseisistä testeistä, eikä niitä järin ole kehuttu. Joko nuo on siis yhtä tyhjän kanssa tai sitten siinä kierrossa ovulaatio jäi tulematta. Ärr ja murr noidenkin kanssa.

Kysymyksiä alkaa nousta pintaan ja jännitys kasvaa. Menisi nyt muutama päivä pian niin olisi tuokin takana. Siitä on reilu pari kuukautta kun varasin hoitajalle ajan. Sitä odotin kuukauden, ja sen jälkeen lääkäriaikaa toisen kuukauden. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas odottamaan jotain uutta aikaa.

Seuraavaa junaa odotellessa

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, naapurusto oli melko vähälapsista ja vanhemman puoleista. Muutamaan vuoteen mahtuu paljon, ja siinä ajassa on ehtinyt väkikin osittain vaihtua.

Sen jälkeen, kun lapsentekoyrityksemme alkoi viime vuoden alussa, on naapurustoon syntynyt neljä vauvaa. Ja valotettakoon sen verran, että asuntoja on 16. Jokainen lisääntymisikäinen nainen itseäni lukuunottamatta on tehnyt sen, mitä heiltä odotetaankin - lisääntynyt. Kun kuulin ensimmäisen raskausuutisen, meillä yritys oli vasta aluillaan. Olin iloinen, että tulevalla lapsellamme tulisi olemaan melko samanikäistä seuraa naapurissa. Luulin siis pian olevani itsekin raskaana. Hetken ehdin luullakin kuvitelmani toteutuvan, mutta siitä ajatuksesta en saanut kauaa iloita. Kun raskausuutisia rupesi putoilemaan lisää ja lisää, en voinut olla ajattelematta että minunhan se pitäisi olla raskaana, ei niiden muiden. Tai sitten meidän kaikkien pitäisi olla, voisimme sitten joskus viettää aikaa hiekkalaatikolla kaikki kimpassa. Mutta ei, minä en sinne seuraan ole vielä ensi kesänä liittymässä.

Ehkä tuossa vaiheessa kulminoitui suurin ahdistus ja epäonnistumisen tunne. Tahdoin niin kuulua siihen porukkaan ja olla "niin kuin kaikki muutkin". Vaikka kukaan ei minulta suoraan mitään kysynytkään, osasin kyllä ihan itse luoda sen ulkopuolisten paineen itselleni. Muihin nähden olin viallinen ja huono. Tuntui pahalta lähteä kotoa, kun ei koskaan tiennyt keneen isomahaan pihalla törmäisi. Nyt kun kaikki ovat vauvansa maailmaan saaneet, oloni alkaa tuon suhteen helpottaa. Jotenkin niiden vaunuissa parkuvien vauvojen näkeminen ei tee niin pahaa kuin suurien vatsojen. Huonosti yönsä nukkuneen ja huonotuulisen äidin kohtaaminen on kummasti helpompaa kuin raskaudestaan iloitsevan ja onnesta soikeana olevan naisen... Toisaalta Suomen vuodenajat tekevät myös tehtävänsä - kesällä porukka notkuu ulkosalla enemmän kuin syyssateilla. Jos ensi kesänä en vieläkään ole raskaana, tulee silloin varmasti olemaan raskasta kun ihmiset taas heräilevät talviuniltaan ja kömpivät ulos. Ja voi sitä ihanuutta kun kaikki nuo taaperot silloin kilpaa opettelevat kävelemään kevätauringon paisteessa... En halua ajatella edes niin pitkälle. Enhän minä mitenkään katkera ole, mutta kuitenkin ;)

Tuntuu, että juna tuli ja meni. "Meitä on moneen junaan, osa jää asemalle", sanotaan. Toivottavasti johonkin junaan pääsen minäkin, enkä jää vain asemalle katsomaan kun muut jatkavat eteenpäin.

Hyviä päiviä

Muutaman päivän on mieliala ollut taas vaihteeksi korkealla. Liekö sitten osansa asiassa kuukauden kierrolla vai mukavilla tekemisillä.

Pikkujoulut on juhlittu kunnialla, ja niiden paras osio oli käydä katsomassa stand upia. Ennen en ole käynyt, mutta voin sanoa meneväni toistekin. En muista koska olisin nauranut niin paljon ja niin pitkään... En varmaan ikinä. Kerrassaan riemastuttava ja tässä tilanteessa tavallaan myös puhdistava kokemus. Suosittelen :) Vaikka epäillen siihen suhtauduinkin ja pikkujoulujen alla kotisohva olisi houkutellut enemmän, niin hyvä että tuli lähdettyä. Nauroin jopa lapsi/raskaus/synnytys/siittiö-aiheisille jutuille... Tuo taisi olla tasan sitä mitä siinä mielentilassa tarvitsin. Muuten ilta sujui myös leppoisasti ja lähdin muutaman juoman jälkeen kotiin nukkumaan, kun osa vielä jäi jatkamaan. Heräsin seuraavanan aamuna aikaisin enkä tippaakaan krapulaisena. Ei kyllä muistu muita vastaavia pikkujouluja mieleen mutta hyvä fiilis jäi siitäkin saavutuksesta ;) Jaksoinpahan loppu viikonlopun puuhastella suht tarmokkaasti.

Jopa lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ovat pysyneet taka-alalla. Juuri nyt jaksan taas uskoa että vielä joskus, sitten kun sen aika on, meillä on lapsi.

Pieniä asioita

En ole ikinä ollut mikään itsensä hemmottelija tai reissaaja. Arki on arkea enkä ihmeemmin juhlallisuuksista välitä. Nyt tuntuu kuitenkin, että elämä on jo liian arkista. En edes muista koska olen viimeksi käynyt kampaajalla (oikeasti!) tai tehnyt jotain vain ilahduttaakseni itseäni. Aamulla töihin, töistä kotiin, ruoka, lenkkeilyä tai jumppaa, kotitöitä ja möllötystä. Ne vähät pienet asiat jotka tekevät päivistä mielenkiintoisia ovat hävinneet jonekkin. Hiipuneet vähitellen, kai.

Nyt jotenkin en saa otetta mistään vaan ajelehdin päivästä toiseen rutiinien tukemana. Olen sittenkun-koukussa enkä osaa pyristellä irti. Sittenkun meillä on vauva kaivan taas kutimet esille ja neulon töppösiä tai opettelen virkkaamaan. Sitten kun meillä on vauva alan tehdä hienoa leikekirjaa. En hanki salikorttia vielä, vaan sitten kun vauva on maailmassa. Hemmottelen itseäni jalkahoidolla sitten kun olen raskaana ja jalkani ovat väsyneet ja turvonneet. Jääkaapin ovessa on edelleen toissajouluina saamani hierontalahjakortti - en vain ole saanut aikaiseksi. En ole aiemminkaan ollut mikään maailman aktiivisin touhottaja, mutta tuntuu että viimeisen parin vuoden aikana minusta on tullut niin saamaton ettei mitään rajaa. Oikea nahjus. En saa mitään aikaiseksi enkä osaa nauttia arjen pienistä iloista.

Toisaalta, kun tarkemmin mietin, niin onko niin paljoa kuitenkaan muuttunut? Tämän vuoden aikana olen käynyt pari kertaa pienellä ulkomaanreissulla ja matkaillut kotimaassakin sen verran että olen yöpynyt kodin lisäksi hotelissa, mökissä ja teltassa. Leffoja on tullut katsottua, hyviä ja huonoja. Olen syönyt muutamia kertoja ravintolassa ja kokeillut uusia harrastuksia. Nähnyt ystäviä, tosin liian harvoin, mikä on omaa syytäni. Juossut enemmän kuin ikinä. Miksi silti tuntuu etten ole tehnyt mitään nautinnollista pitkään aikaan? Siksikö että koko ajan odotan jotain muuta tapahtuvaksi enkä osaa nauttia siitä hetkestä jossa kulloinkin olen? Miksi? Miksi en enää osaa olla läsnä omassa elämässäni? Olen turhautunut keskittymään olemaan surullinen ja ahdistunut. Olen kyllästynyt olemaan lapseton.

Ja juu, morkkis alkaa helpottamaan ja yleinen turhautuminen valtaa tilaa.

Morkkis

No joo. Viime viikonloppuna tuli sitten otettua eräässä tilaisuudessa hieman alkomahoolia. En ollut perseet enkä örveltänyt. Sen verran olin huppelissa että tuli hieman kuitenkin innostuttua normaalia enemmän, ja käyttäydyttyä vähän nolosti. Tai en edes tajunnut koko asiaa ennenkuin mieheni, joka oli kuskina katsoi minua pahalla silmällä päästyämme kotiin. Siitä lähtien onkin ollut sitten morkkis. Sen lisäksi että itsetunto ja yleinen fiilis ei tässä viime aikoina muutenkaan ole ollut järin korkealla lapsettomuuden aiheuttaman ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen takia takia, menen vielä lisäämään noita fiiliksiä töppäilemällä... Minä, joka muutenkin mietin liikaakin tekemisiäni ja sanomisiani ja sitä mitä muut ajattelevat. Moni muu varmasti vain nauraisi tilanteelle ja jatkaisi kuin ei mitään, mutta itse saan tuollaisesta hirveän morkkiksen ja tunnen olevani vielä vähän lisää paska. Mieli on ollut sen verran maassa että en ole edes jaksanut surkutella lapsettomuuttani - miettinyt korkeintaan että eihän minun kuulu edes saada lasta kun en aina osaa edes käyttäytyä järin aikuismaisesti.

Eiköhän tästäkin taas kuitenkin nousta pikku hiljaa. En kuitenkaan törppöillyt mitenkään suuressa mittakaavassa, mieli ei vaan juuri nyt kestä pientäkään töppäystä.

Tulossa on vielä pikkujoulut, ja nyt ei kyllä tekisi mieli siellä juoda juuri yhtään. Oi kun olisikin syy olla vesilinjalla... Voisihan sitä toki olla nytkin, mutta tiedän millaisia epäilyksiä se herättäisi enkä nyt halua vääränlaista huomiota. Tai voisihan se olla hauska seurata lähikuukausina työkavereiden ilmeitä kun he vahtaavat vatsaani ja se ei alakaan kasvaa... ;) Taidan kuitenkin seuraksi muutaman ottaa. Muistanpahan ainakin ottaa tarpeeksi iisisti :)

Jossittelua

Rupesin vasta nyt ensimmäistä kertaa jossittelemaan, miten olisi käynyt jos olisin tehnyt valintoja toisin. Jos olisimme mieheni kanssa päättäneet perustaa perheen jo muutama vuosi aiemmin. Jos olisin päättänyt hakeutua tutkimuksiin aiemmin. Jos meitä nyt olisikin kolme.

Perusasiat elämässä ovat olleet kunnossa jo pitkään - mieheni kanssa olemme olleet yhdessä jo pitkälle yli 10 vuotta ja kumpikin on myös ollut vakitöissä monen monta vuotta. Miksi tätä piti siis vetkuttaa näin pitkälle? Hedelmällisyys kuitenkin laskee iän myötä, eikä tässä enää mitään teinejä olla. Olisinko tullut helpommin raskaaksi nuorempana? Kun vuosi sitten olin sairaalassa ku-raskauden takia, lääkäri kysyi kuinka kauan olimme lasta yrittäneet. Kun vastasin yritystä olleen takana jo 8-9 kuukautta, sanoi hän että voisimme pian hakeutua tutkimuksiin. Miksi vetkuttelin siinäkin asiassa?

Jos ja jos. Meitä voisi olla nyt kolme.

Ei voi tietää, joten eiköhän se jossittelu ole kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Taidan lopettaa jossittelun ennen kuin kunnolla aloitankaan. Raskautuminen olisi kuitenkin saattanut olla aivan yhtä hankalaa alle kolmikymppisenä, ja sama tie olisi voinut silti tulla kuljettavaksi. Polku kohti äitiyttä olisi voinut olla aivan yhtä raskas kulkea. Jos nämä vaikeudet on pakko kulkea läpi, niin sama kai koska sen tekee. Voihan olla niinkin, että lasta emme koskaan tule saamaan, ja nyt sain olla autuaan tietämätön asiasta pidempään. Pakkohan tilanteeseen on edes jotain positiivia näkökulmia keksiä...

Jos kelloa voisi kääntää, käntäisin sitä ehkä mieluummin eteen- kuin taaksepäin. Jos näkisin tulevaan ja tietäisin miten tämä tulee päättymään, jaksaisin ehkä odottaa paremmin - tai pystyisin lopettamaan jatkuvan odottamisen.

Ensimmäinen lääkärikäynti asian tiimoilta on vasta edessä. Jos tutkimuksissa huomataankin jokin aivan yksinkertainen vaiva joka on helposti hoidettavissa, jossittelen ehkä lisää. 

kp 23

Se tunne kun aamulla vessakäynnillä huomaa paperissa punaista. Perse. Haluaisin mennä takaisin peiton alle ja nukkua jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kp 23. Joko tästä tuli ennätyslyhyt kierto tai tiputtelu on taas vaihteeksi melko runsasta. Miten vaan, kumpikaan ei olisi ensimmäinen kerta. Ei taida tuolla sisuksissa kaikki olla ihan niinkuin pitäisi.

Eli siis pää pystyyn ja nokka kohti uusia pettymyksiä. Olisihan se ollut ihme jos juuri nyt olisi tärpännyt, kun yrityskin oli olematon. Silti sitä salaa toivoi.

Mutta hei, ensi viikolla on pikkujoulut. Eipähän tarvitse miettiä kertoako vai salaillako.
Ja lapsettomuustutkimuksiin liittyen ensimmäinen lääkärikäynti on reilun parin viikon päästä, eipähän tarvitse sitäkään perua. Kaikkihan on siis loistavasti...

Hyvää oloa etsimässä

Olen taas vaihteeksi saanut kaivettua positiivisen mielen elämääni, ainakin hetkeksi. Perinteisin konstein olen edennyt - lähinnä keksinyt riittävästi tekemistä etten ole ehtinyt miettimään liikoja. Olen liikkunut luonnossa, harrastanut, syönyt hyvin jne. Vielä kun saisi tämänhetkisestä fiiliksestä pidettyä kiinni pitkään, ainakin aion yrittää :) Liekö sitten syksyn pimeys tehnyt lisäksi tehtävänsä, sillä minä joka normaalisti olen huono nukkumaan, olen nukkunut kuin tukki. Olen myös kaivanut esille kesän ajan kaapissa pölyttyneen kirkasvalolampun ja napsinut purkista vitamiineja, omegoita ja maitohappobakteereja.... Ei voi ainakaan konstien puutteestä syyttää jos hyvä olo ei pysy paria päivää pidempää! Tunteiden vuoristorata, saamattomuus ja innostumattomuus ovat sopivia sanoja kuvaamaan minua ties kuinka monen kuukauden ajalta, ja alan olla niihin täysin kyllästynyt.

En ole ikinä ollut kova liikkumaan, ja nyt kun joka paikassa toitotetaan miten istuminen tappaa, olen tullut siihen tulokseen että liikuntaa pitää lisätä. Olenkin pyrkinyt lisäämään lenkkeilyn määrää 2-3 kerrasta viikossa jos ei nyt päivittäiseksi niin lähes. Istumatyöläisenä minun luultavasti pitäisi olla jalkeilla kaikki vapaa-aikani että eläisin edes eläkeikään asti... Suunnitelmissa on myös lähteä kokeilemaan kuntosaliharjoittelua - olen salilla käynyt eläessäni ehkä viisi kertaa ja kokenut sen tylsänä ja puisevana paikkana. Tähtäimessä olevalla salilla laaditaan jokaiselle oma ohjelma, joten ehkä sitä seuraamalla hommaan saisi jotain mielenkiintoakin. Ehkä...Tähän kun vielä yhdistäisi entistä terveemän ravinnon ja vähentäisi paheiden määrää (vai oliko niiden määrä vakio?) niin avot, jo olisi kumma jos olo ei olisi huipussaan. Ja jos terveempi minä olisi otollisempi alusta uuden elämän kasvulle, niin vielä parempi.

Viime sunnuntaina kävin myös shoppailemassa. En ole mikään himoshoppaaja, kaupoissa kiertely on enemmän pakkopullaa ja vaatteita ostan lähinnä silloin kun vanhat kuluvat puhki... Mutta nyt yllätyksekseni löysin vallan kahdet täydellisesti sopivat farkut. Sellaiset, jotka istuvat niin napakasti että mikäli olisin raskaana en tulisi mahtumaan niihin piiiitkään aikaan. Ostin siis kummatkin, hah! Samalla shoppailureissulla mukaan tarttui kirja jossa kerrotaan hormonitasapainosta ja elintapojen vaikutuksesta siihen. Varsin mielenkiintoinen aihe, joka entisestään motivoi yrittämään hyvinvoinnin metsästämistä. Kirjan lukeminen on vielä alkutekijöissä, toivottavasti sieltä saan lisää inspiraatiota.

Kynttilä

Eilen käytiin miehen ja anopin kanssa iltasella viemässä kynttilöitä haudoille. En ole millään tavalla uskonnollinen eikä tuolla kirkkomaalla usein tule käytyä, joten yhden sukulaiseni hauta jäi sitten löytymättä (hyi minä...). Ensin vitsailtiin että jättäisin ylimääräisen kynttiläni jollekin kynttilättömälle haudalle, olisipahan mahdollisilla sukulaisilla ihmettelemistä jos myöhemmin tulisivat paikalle... Jätin kuitenkin kynttilän lopulta hetken mielijohteesta muualle haudattujen muistomerkille. Samalla mietin itsekseni hetken syntymättömäksi jäänyttä lastani, ja sitä toista, joka mahdollisesti joskus on luokseni tulossa.

Kynttilämeri oli kaunis, mieleni rauhallinen.

Perjantai

Tämä päivä alkoi varsin lupaavasti. Mies sanoi menevänsä illalla jeesimään kaveriaan remontissa, ja minä sitten siihen hiukan tiuskaisin jotain ajankäytöstä ja priorisoinnista. Olin kuvitellut jotain muuta ja vitutuskäyräni nousi aika vauhdilla. Aamut eivät ole parasta aikaani...

Perjantai-illan kunniaksi olen nyt sitten mm. imuroinut, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, pessyt pyykkiä, pyyhkinyt pölyjä, järjestellyt tavaroita... Onpahan miehellä siisti koti johon palailla jossain vaiheessa iltaa! Minä olen varsinainen mestari-mielensäpahoittaja ja marttyyri, ja siivousurakkaa aloittaessa puhisin itsekseni myrskyn merkkinä - viime aikoina mies kun on töidensä ja aikaa vievien harrastustensa vuoksi ollut hieman huono ottamaan osaa kotitöihin. Tai yhtään  mihinkään, jos minulta kysytään. Onneksi energian purkaminen touhuamalla ja täysiä hoilottaminen musan tahtiin samalla poistivat pahimmat paineet.

Tämä viikko vain on taas ollut sellainen että hieman lohtua miehen suunnalta olisi ollut paikallaan, mutta ei sitten väkisin. Onhan se ymmärrettävää että jos minä olen iltaisin kotona odottanut miestä naama mutrussa niin helpompi hänen on pysytellä etäämmällä. Vaikka minun kanssani pitäisi toimia juuri päin vastoin. Tästä on kyllä puhuttu - minä en osaa sanoa tarvitsevani kainaloa ja mies ei ymmärrä sitä tarjota silloin kun se olisi tärkeintä. Ei kai sitä jokainen asia parisuhteessa(kaan) voi mennä ihan nappiin.

Sattuneista syistä oletettavasti tällä viikolla ollut ovulaatio jäi myös hyödyntämättä. Eipähän tarvitse jännittää alkavatko menkat tässä kuussa vai eivät - sieltä ne tulevat melkoisella varmuudella. Sekin harmittaa, tietty. Toisaalta, eipä se ahkerampi yrittäminenkään tulosta ole tuonut, joten sama sen kai väliä.

Suunnitelmissa tälle illalle vielä kaupassa käynti, sitten sohva, leffa ja sipsipussi kutsuvat, joten hyvää perjantaita :)