Taustaa

Nuorempana ajatus perheen perustamisesta oli lähinnä tasoa "ehkä joskus". Se ei tuntunut silloin juurikaan tärkeältä tai merkitykselliseltä, siis se että minulla olisi joskus lapsia. En oikeastaan edes osannut kuvitella itseäni äitinä. Aika on kuitenkin siitä metka, että kuluessaan se saa näkökannat muuttumaan ja ajatukset ohjautumaan uusiin uomiin, ainakin joissain määrin. Muutama vuosi sitten huomasinkin haaveilevani pienten jalkojen töminästä ja omasta pienestä meidän perheessä, johon kuuluvat siis itseni lisäksi mieheni ja pari karvajalkaa.

Ajatus sai hautua rauhassa jonkin aikaa, toisinaan pulpahdellen mieleen useammin ja toisinaan hautautuen kaiken muun elämän taustalle. "Ehkä joskus" oli kuitenkin edelleen vahvin ajatus, korvautuen toisinaan "sitten joskus"-ajatuksella. Haave omasta lapsesta kuitenkin kasvoi hiljalleen yhä vahvemmaksi ja mielestä hävisivät sanat ehkä, sitten ja joskus.

Pillerit jäivät pois vuoden 2011 alussa. Vuoden verran kuitenkin edettiin edelleen sitten joskus-asenteella ehkäisten kiertoa seuraamalla, kunnes vuoden 2012 alussa käännettiin ajoitus toisin päin ja aloitettiin varsinainen yritys. Pessimisti ei pety, joten en odottanutkaan tulevani samantein raskaaksi, mutta silti muuman kuukauden jälkeen alkoi epäilys heräillä, jotta kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Alkusyksystä kuitenkin menkat olivat vihdoin muutaman päivän myöhässä ja tikkuun piirtyi myös hailakka toinen viiva. Hetken aikaa ehdin olla onneni kukkuloilla ja myhäilin päivät pitkät oman pienen salaisuuteni ihanuutta. Pitkään ei riemua kuitenkaan riittänyt, kohdunulkoinen raskaus hoidettiin lääkkeillä muutamaa viikkoa myöhemmin. Nyt, vuotta myöhemmin uudesta raskaudesta ei ole vieläkään tietoakaan. Olen jälleen tilanteessa "ehkä joskus", nyt vain tahtomattani.

Kaikki mahdolliset lapsettomuuden herättämät ajatukset ja tunteet on tullut koettua, siltä ainakin tuntuu. Olen ollut ahdistunut, masentunut, pettynyt, surullinen, huolestunut, epätoivoinen. Kokenut olevani epäonnistunut, huono ihmisenä, kykenemätön täyttämään sitä ihmisen ainoaa luontaista tehtävää. Tunteet ovat menneet vuoristorataa pettymyksestä toiseen. Toki hyviäkin hetkiä on, paljon, mutta paljon on ollut synkkyyttäkin.

Kun alkoi käydä selväksi että jotain vikaa jossain on, olin jokseenkin hukassa. Pelkäsin lähteä tutkimuksiin, sillä en halunnut tietää mitä siellä selviäisi. En halunnut tietää että en ikinä voisi saada omaa lasta. Halusin säilyttää edes sen pienen toivon, joka minulla olisi, jos en tietäisi. Toisaalta pelkäsin mahdollisia hoitoja, sitä että psyykeni ei kestäisi niiden tuomaa stressiä saati hormonimyllerrystä. En minä lääkäreitä pelkää, en piikkejä enkä sitä että minua sörkitään, vaan lähinnä se henkinen puoli tuntui pelottavalta. Nyt kuitenkin olen stressannut niin pitkään itsekseni, että jotain on pakko tehdä. Minun täytyy tietää missä vika on. Jos asialle jotain voidaan tehdä, niin hieno homma. Olen valmis. Jälleen aika on kummasti saanut ajatukset kääntymään...

Nyt, kun takana on melkein kaksi vuotta turhia toiveita ja kuukausittaisia pettymyksiä, olen vihdoin valmis ottamaan ensimmäisen askelen. Nyt olen käynyt neuvolahoitajan juttusilla kartoittamassa tilannetta, ja kuukauden päästä on ensimmäinen lääkäriaika. Tämänhetkistä pistettä lähestyessäni olen lukenut lukemattomia blogeja ja surffannut netissä luvattoman paljon. Jumittanut koneen äärellä, hakenut tietoa ja vertaistukea. Ja potenut samalla huonoa omaatuntoa siitä, että en sitä aikaa ole viettänyt esim. lenkkipoluilla... Tuntuu että sen se on kuitenkin vaatinut, eivätkä tunnit tietokoneen äärellä ole hukkaan menneet.

Sitä myötä kun seuraamieni blogien tarinat ovat pikkuhiljaa vaihtaneet suuntaa kukin vuorollaan, tuntui aika olevan kypsä myös omalle blogilleni. Ehkä tänne joku joskus eksyy, ehkä ei, tervetuloa siis jos olet tätä lukemassa. Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle monesti elämän vaikeissa tilanteissa ollut henkireikä, jotenkin kun näkee omat ajatuksensa mustana valkoisella, niitä ymmärtää itsekin paremmin. Kirjoittamalla tänne haluan siis lähinnä selventää omia ajatuksiani ja keventää mieltäni, mutta jos joku vertaistukea etsivä ajatuksistani jotain saa irti, vielä parempi.