Tuntuu ettei siitä ole kuin hetki kun työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. Niin elävästi voin muistaa kuinka vaikea minun oli häntä onnitella. Oli taas vaihteeksi ollut hiukan synkempi päivä ja tuollaisen uutisen kuuleminen oli kuin isku palleaan. Selvisin siitä tilanteesta, mutta loppupäivä meni kyyneliä pidätellen, tuijotellen ulos ikkunasta näkemättä mitään. Kotiin karkasin hieman etuajassa ja annoin itkun tulla.
Yhtä hyvin muistan senkin, kun toinen ystäväni hieman yli vuosi sitten kertoi samanlaisen uutisen. Silloin olin juuri muutamaa päivää aiemmin käynyt sairaalassa hakemassa myrkkypiikin oman kohdunulkoisen raskauteni hoitoon. Muistan missä seisoimme, millainen sää oli ja miten syksy tuoksui ilmassa. Tuntuu että siitäkin on vain hetki. Vastaavia uutisia on matkalle mahtunut monia muitakin, mutta noista on elävimmät muistot. Niin monelle on tällä välin tapahtunut niin paljon, itselläni elämä jatkuu samanlaisena kuin se on ollutkin.
En minä noita päivät pääksytysten mieti, palasivat vain taas mieleen nyt kun työkaveri tekee lähtöä äippälomille - pakkailee tavaroitaan ja muiden hössötys hänen ympärillään kasvaa päivä päivältä.
Olen sivustakatsoja, katson kateellisena miten muut kokevat sitä mitä itsekin haluaisin kokea. Välillä tuntuu että olen sivustakatsoja koko elämässäni. Pitäisi muistaa yrittää nauttia elämästä tällaisena kuin se on, eikä aina haikalla jonkin sellaisen perään, jota ei ole.
En halua hautautua kateuden ja katkeruuden tunteisiin, vaan
haluan olla onnellinen muiden puolesta, eihän heidän onnensa ole minulta
pois. Toisinaan siihen pystynkin, joskus vielä toivottavasti useammin. Se
päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään.
Kesällä oli jotenkin helpompi keskittyä siihen omaan elämään, aurinkoiset päivät pitivät pirteänä ja energiaa piisasi aivan eri tavalla kun nyt yhä lyhyemmiksi käyvinä syyspäivinä. Ulkona viihtyi enemmän ja tuli touhuttua kaikenlaista. Nyt jotenkin vain odottaa että aika kuluu, jotta voi odottaa vähän lisää. Pitäisi selvästi hankkia lisää harrastuksia, kun vain keksisi mitä.
Kovin on kyllä samanlaisia ajatuksia meillä molemmilla tästä nykyisestä tilanteesta! Kesällä oli kaikki helpompaa, mutta syksyn harmaus masentaa. Kiitos kauniista sanoista, joita olit käynyt blogiini kommentoimassa! Tällä hetkellä ainakin yksi henkilö tietää miltä sinusta tuntuu ja jakaa saman "tuskan" muiden kertomista uutisistaa aina sihen miltä tuntuu kun oma elämä junnaa paikoillaan ja aika ikäänkuin kuluu hukkaan. Tuntuu että jokainen kuukausi joka kuluu, on pois ajasta oman lapseni kanssa. (Lapsen jota en välttämättä koskaan tuke saamaan edes)...
VastaaPoistaKiitokset vastavisiitistä :)
VastaaPoistaVaikkei näitä huonoja fiiliksiä kellekkään tahtoisi, itseäni on silti helpottanut lukea muiden tuntemuksista ja huomata etten ole ainoa joka näiden asioiden kanssa painii. Lasten saantiin liittyvät ongelmat ovat yleisiä ja jokainen jonka kanssa omastani olen puhunut tuntee kyllä jonkun muun "ongelmatapauksen" mutta ei ole itse joutunut kokemaan samaa. Eikä sellainen joka on lapsensa ongelmitta saanut tai jolla lasten hankkiminen on vasta edessä jossain tulevaisuudessa, osaa kuvitella miten paljon surua ja muita tunteita tähän sisältyy.
Näinpä juuri! Vertaistuki tässä asiassa on ainakin itselleni tosi tärkeää; huomata, että niin se vaan muidenkin elämä jatkuu vaikka on koettu samoja asioita! Tuntuu vaan niin hirveän epäreilulta että niin monelle (ainakin omassa lähipiirissä) lasten saaminen on niin kovin helppoa. Päätetään vaan että tehdäänpäs lapsi ja sitten se tehdään. Me muut sitten vissiin piileskellään jossain kallion koloissa (tai vaihtoehtosesti täällä blogimaailmassa keskityn identiteetin turvin;))
VastaaPoista