Pessimisti ei pety

En nyt varsinaisesti pidä itseäni mitenkään perus pessimistinä, pikemminkin realistina. Useimmiten jopa luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Jostain syystä tämän vauvaprojektin suhteen olen ollut varsin pessimistinen, vaikka toki se toivokin taustalla aaltoilee.

Kun yritys aloitettiin, jostain syystä en osannut pikaista plussaa odottaa. En mitenkään tietoisesti ajatellut, että pessimisti ei pety, mutta jostain syystä ajattelin, että aikaa tähän hommaan tulee kuitenkin kulumaan. En edes tiedä miksi. Kun ainokainen plussa tuli yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen, pieni huoli oli jo mielessä ehtinyt käydä, mutta suureksi se ei ollut vielä ehtinyt kasvaa.

En tiedä mistä pessimismi siinäkin vaiheessa tuli, sillä vaikka pieni hetki testituloksen jälkeen miehen kanssa asiasta iloittiinkin, en osannut hirveästi asiasta hehkuttaa kuitenkaan. Muutaman päivän kuluttua alkoivat vatsakivut ja niukka vuoto ja googletin oireita. Kivut eivät olleet mitenkään tolkuttomia eikä niistä suoraan voinut sanoa mitään, mutta kohdun ulkoiseen uskoin jo ennen kuin pääsin lääkärille. Kun se sitten kolmisen viikkoa plussan jälkeen todettiin, oli se toki järkytys, mutta ei suuri yllätys. Ja kyllä, pettymys se oli pessimistillekin.

Yllättävän pitkän aikaa tuosta kesti päästä yli. Sitä pelkäsi että se toistuu, sitten että mitään ei enää tapahdukaan. Luuli, että yli pääsemiseen tarvitaan uusi raskaus. Kun sitä ei kuulunut, niin aika paransi haavat. Vaikka tuosta on kohta jo puolitoista vuotta, muistan edelleen joka hetken polilla, jossa olin yön yli tarkkailussa. Tuskin yhtäkään toista vuorokautta on piirtynyt yhtä tarkasti mieleeni. Silti se on enää vain yksi muisto muiden joukossa.

Vaikka ajatuksen tasolla usko luomuplussaan on mennyt, silti jonkinasteinen toivo edelleen joka kuukausi nousee, välillä vahvempana, välillä heikompana. Pessimisti-minä on jo suunnannut katseensa hoitoihin. Pelkää, että joutuu insseihin, joiden tehoon ei usko. Miettii, että jos ku-raskaus johtui putkien tukossaolosta, ja joutuukin suoraan ivf-hoitoihin. Pelkää jo sitäkin, ettei niistäkään tule mitään.

Ja kun kuitenkin yleensä ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaa? Että tavalla tai toisella tulen raskaaksi, vai että opin elämään lapsettomana?