Harmaan päivän ruikutusta

Ei jaksaisi aina valittaakaan, mutta toisaalta sitä vartenhan mä aloin kirjoittamaankin, että voin pahaa oloani purkaa jonnekin, niin menkööt...

Viime päivät on olleet jotenkin todella harmaita, niin ulkona kuin mun mielessäkin. On tämä kyllä sellaista hemmetin aallokkoa ja perhanan vuoristorataa. Ensin sitä mielialat velloo kierron rytmittäminä toivosta pettymykseen, ja epätoivosta uuteen nousuun. Sitten kun yrittää luopua toivosta ja hyväksyä tilanteen, on siinä oma aallokkonsa. Jotenkin hetkellisessä mielenhäiriössä jopa kuvittelin saavuttaneeni jonkinlaisen tasapainon itseni kanssa ja jopa viime viikolla menkkojen alkaessa olin vielä melko hyvillä mielin. Olisihan se pitänyt arvata, että romahdus sieltä kuitenkin taas tulee. Jos ei ennemmin niin myöhemmin.

Mieliala oli laskusuunnassa jo valmiiksi, ja lopullisesti se laski taas yhden raskausuutisen jälkeen. Sellaisen, jota tavallaan osasin kyllä odottaa, ja joka ei edes ole kovin lähipiirissä, mutta jonkin se taas sai naksahtamaan. Vajosin jonnekin, jossa minä olen se, joka jää aina rannalle ruikuttamaan.

Lapsettomuus ei ole vain kaipuuta omaa lasta kohtaan, itselläni tällä hetkellä kaipuu ei ole edes kovinkaan päällimmäisenä. Päällimmäisenä tunteena on voimattomuus, huonommuus ja epäonnistuminen. Ja iso joukko muita negatiivisia asioita. Lapsettomuus on kuin iso L-kirjain otsallani.

Töissä käänsin seinäkalenterin näyttämään maaliskuuta. Siinä samalla näkyviin tuli myös seuraava kuukausi. Se jossa ensimmäinen polikäynti häämöttää. Vaikka siellä ei vielä mitään konkreettista tapahdukaan, jotenkin se tuntuu tällä hetkellä lopulliselta tappiolta. Että sitten olen virallisesti epäonnistunut ja epänormaali. Vaikka toisinaan ajattelen, että se on vasta uuden taipaleen alku, nyt se tuntuu pikemminkin yhden taipaleen lopulta, ja se ahdistaa. Sitten olen virallisesti nainen, joka ei toimi. Voisi oikeastaan tuonne tunnelistaan lisätä häpeän.

Luulin myös olevani sinut lapsettomuushoitojen kanssa, mutta nyt nekin pelottavat ja tuntuvat ihan friikeiltä. Olenko oikesti valmis sotkemaan luontoäidin suunnitelmat, tunkemaan itseeni hormoneita, nöyryyttämään miestä ja itseäni tilanteessa, joka oikeasti on todella kaukana lasten teosta. Varmuus siitä, miten pitkälle olen valmis menemään, on tällä hetkellä kateissa. Vaikka tiedän että jos hoitoihin päädytään niin matkaa sinne on vielä kuukausikaupalla, mutta se pelko on tässä ja nyt. Ja vaikka sen varmuuden jostain taas löydän, tuntuu nyt melko varmalta että tämä pelko tulee olemaan paljon suurempi, kun jotain oikeasti on tapahtumassa.

Pakko se on taas puskea tämänkin harmauden läpi ja toivoa, että huominen on parempi, tai ensi viikko.