Lomalta palattu

Kesäkuun alussa oli ensimmäinen inseminaatio, tulokseton sellainen. Sen jälkeen alkoi polin kesätauko, ja samalla aloitin oman lomani lapsettomuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Loma olikin loistava :) En lukenut lapsettomuusblogeja, en päivittänyt omaani. Jos aihe meinasi pukata mieleeni, painoin sen sieltä pois. Heinäkuussa alkoi kesäloma töistä, ja samantein lomamatka. Puolentoista viikon roadtrip ulkomaille, jollaista ei todellakaan tehtäisi raskaana/vauvan/pienen lapsen kanssa. Nautin olostani, eivätkä (tietysti) lomalle osuneet menkatkaan pilanneet tunnelmaa.

Lomaan mahtui myös kotimaanmatkailua ja mökkeilyä, kaikkea ihanaa ja rentouttavaa (vaikkakin uuvuttavaa, koska en juurikaan osaa nukkua kuin kotisängyssä, jos sielläkään...). Pidin lapsettomuusmörön tietoisesti taka-alalla, ja siellä se pysyikin niin kauan kuin reissuja ja aktiviteetteja riitti. Loman viimeisellä viikolla oli viimein aikaa rentoutua kotosalla, ja silloin hetken mielijohteesta vilkaisin blogilistani blogit läpi... Onnea kaikille onnistuneille :)  Sekosin laskuissa, mutta hämmentävän moni oli onnistunut yrityksessään sillä välin kun minä koitin unohtaa koko yrityksen (ja salaa toivoin, että unohtaminen olisi keino onneen, juuh...) Olen onnellinen puolestanne, ja samalla, no niin, tietäähän sen, kun olen tällainen katkera paska. Omat prosenttinihan siinä laskevat. Mutta ei se ole teidän onnestanne pois, se on jotain ainutkertaista ja teille oikeutettua. Anteeksi jo etukäteen, että kohta poistan teidät lukulistaltani.

Viime päivinä olen lueskellut muiden blogeja jo tiiviimmin, ja pakkohan se oli tännekin alkaa naputtamaan. Kun tuttuihin ympäristöihin, kuvioihin, kaavoihin palaa, palaa myös lapsettomuusmörkö - ja tännehän minä sen puran. Ahdistaa, miten tuntuu taas koko systeemi kaatuvan niskaan, vaikka juuri luulin, että se voisi pysyä pois lomasta ja pakomatkasta huolimatta - tai niiden ansiosta. Mutta ei. Kai se lapsettomuusmörkö on ollut osa arkeani jo niin pitkään, että kun arkeen palaa, palaa se mukana. Tuosta pisäisi päästä eroon, kun vain tietäisi miten. Jos en saa tupakanhimoa pois päästäni, miten saan sieltä lapsenkaipuun?!

Stressikäyrä nousee taas. Tiputtelua neljättä päivää, menkat alkavat huomenna tai viimeistään sunnuntaina. En uskalla laskea kalenterista päiviä seuraavaan kiertoon. Polin kesätauko päättyy parin viikon päästä, ehtiikö toinen inseminaatio seuraavaan kiertoon, vai vasta seuraavaan? Haluanko sinne? Vaikka ensimmäinen tuntui henkisesti helpolta etukäteisjännityksen jälkeen, sama jännitys vähintään yhtä pahana alkaa jo puskea päälle. Kesäloman univelan jälkeen unirytmi on sekaisin, ja pieninkin stressinpoikanen vie nyt yöunet mennessään. Argh. Pirun kesätauko. Alkuun polin tauko tuntui oikein sopivalta, nyt tuntuu, että olisi samaa höökää pitänyt jatkaa toiseen ja kolmanteen, etten joudu samoja asioita miettimään uudestaan. Vai joutuuko ne silti? Aina uudestaan?

Parina viime yönä sängyssä pyöriessäni olen miettinyt lapsettomuutta, tai lähinnä sen olemusta minussa. Tai sen itsekkyyttä. Kuinka Minä haluan lapsen. Minulla on oikeus haluta ja Minulla on oikeus surra, kun en sitä saa. Kuinka Minua pitää ymmärtää, ja Minulla on oikeus loukkaantua. Tuo MinäMinäMinä-kuvio alkaa aika pian ahdistamaan, kun sitä miettii kuvion ulkopuolelta. Mutta minkä Minä sille voin, kun olen sisäpuolella? Samalla muistelen, kuinka lomalla monesti mietin, että "tätäkään en voisi tehdä, jos olisi lapsia". Ajatus tuntui hyvältä. Juuri tuon takia ajatus tulevasta inseminaatiosta alkaa ahdistamaan. Kun Minä sitä ja Minä tätä, niin nyt piikitän Minuun sitä ja Minuun tätä, jotta voitte tuikata tuota mieheni spermaa Minuun. Että vaikka hyvä on näinkin, niin silti kun Minä. Tavallaan ymmärrän miestäni, jonka on vaikea ymmärtää minua, mutta silti Minä. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa, mutta ajatuksesta on itsenikin vaikea saada kiinni.. :P

Samaan aikaan kun blogilistallani pyörii plunssa-aalto, myös mm. Kimi Räikkösen emäntä on raskaana. Ja ties kuka muu. Aina joku ja jossain. Parin viikon päästä olisi yhdet ristiäiset, lahjaakin pitäisi miettiä. Kuulin, että jälkimmäinen pariskunta odotti plussaa aikansa, vaikka nuoria ovatkin. Tavallaan helpottaa, tavallaan ei. Toivottavasti ristiäispäivä on hyvä, enkä pillahda siellä itkuun tai jotain muuta vastaavaa kivaa.

Lomanjälkeinen avautumistulva päättyy, kiitos ja anteeksi ja kuullaan taas pian :)


Edit: PS. Toivottavasti en pöllinyt kenenkään taustakuvaa, saa sanoa...

Kun ei niin ei

Eipä sitä edellisen postauksen jälkeen tarvinnut viikkoa odotella ja piinailla, pari päivää riitti. Kierto ennätyslyhyt 21 päivää, kun menkat alkoivat yhdeksäntenä päivänä inssin jälkeen. Se siitä oman hormonitoiminnan testaamisesta. Voisin jossitella, olisiko tukilääkitys auttanut jotain, mutten jaksa. Mitäpä iloa siitä olisi ollut, että vuoto pysyy lääkkeillä pois, jos tuolla sisällä ei mitään kuitenkaan ole tapahtuakseen. Noista mun munista mihinkään oo.

Olisihan se ollut liikaa toivottu, että eka inssi olisi tuottanut tulosta. Kattellaan sitten syssymmällä, onko kiinnostusta seuraaviin. Aion nyt aloittaa lomailun lapsettomuudesta ja nauttia kesästä. Itku tuli lauantaina kun vuoto alkoi, mutta mies lohdutti sen pois. Osasi kerrankin halata poruista akkaa pyytämättä. Ei sanonut, että vielä meilläkin tärppää, oli vain hiljaa ja piti sylissä. Ihana mies se on, ja hyvä meillä on kahdestaankin. Nyt aion keskittyä nauttimaan elämästä kahdestaan ja koittaa hätistää lapsettomuusmörön jonnekin kauas pois, ans kattoo onnistunko.

Vielä viikko

Aika matelee, vaikka toisaalta tuntuu, että viikon takaisesta inssistä on jo ikuisuus. Luulin pystyväni ottamaan iisisti, mutta parin viime päivän aikana olen huomannut mielialojen heilahtelevan miten sattuu ja olen kilahdellut mitättömistä asioista. Taidan siis kuitenkin stressata näinä piinapäivinä aika lailla, vai pitäisikö vain syyttää kroppaan pumpattuja hormoneja - tai niiden poistumista?

Toivonkipinä on olemassa ja se tuikkii välillä, mutta täyteen liekkiin tuo kipinä ei ole roihahtanut. Olo on enimmän osan ajasta pessimistinen onnistumisen suhteen tai vain neutraali. Pahinta on se, että asia pyörii mielessä liian usein. On se kumma, että vaikka odotuksen odotusta on takana jo pian kaksi ja puoli vuotta, niin parin viikon odottaminen tuntuu niin hiton tuskaiselta.

Omituisista olotiloista on turha edes mainita mitään, kun ei niitä tässä vaiheessa kuuluisi ollakaan. Rintoja aristaa, mutta se on ihan normimeininki ennen menkkoja muutenkin. Väsymystä on, mutta ei se ole ihmekään, kun ei uni meinaa tulla iltaisin silmään. Plaah.

Melkein täydellistä

Ensimmäinen inseminaatio tuli sitten tehtyä eilen. Tai lääkärin sanoin laitettiin "treffit käyntiin". Nyt menossa elämäni pisin kaksiviikkoinen. Testipäivä juhannusaatto, turha tulla kenenkään kyselemään multa juhannussuunnitelmia... ;)

Vaste lääkkeisiin oli siis juuri se, mitä pitikin. Kaksi follia, joista toinen oli juuri ennen inssiä ovuloinut, toinen valmiina ovuloimaan pian. Kohdun limakalvo oli 9-10 milliä ja kuulemma oikein kaunis (eh...). Ajoitus täydellinen. Siimahäntiä lähti 13 miljoonaa, joista eteenpäin liikkuvia 84 %, joka ymmärtääkseni ok. Kaikki siis likipitäen täydellistä. Täydellisyyttä pilaa mielestäni se, että follit olivat oikealla puolella - samalla jossa aikoinaan oli kohdun ulkoinen ja jonka virtausta ei aukkarissa nähty yhtä selvästi kuin vasemman puolen. Mutta mitäpä sitä miettimään. Natsaa jos natsaa, ja eihän se todennäköisyys onnistumiselle muutenkaan ole suuren suuri.

Inssin jälkeisestä tukilääkityksestä kysyin lääkäriltä, vaivana kun on ollut menkkoja edeltävä tiputtelu, joka viime kierrossa pysyi Lugesteronilla poissa. Mutta ei, nyt ei sitä nappailla, vaan kokeillaan miten omat hormonit toimii. Tässä vaiheessa piti vähän haukkailla happea ja melkein parkaisin, että onko tämä nyt oikea hetki lähteä sitä kokeilemaan... En kuitenkaan kysynyt, vaan uskoin kiltisti lääkäritätiä. Kai hän sen parhaiten tietää, ehkä... Ja onhan niitä keltarauhasia tällä kertaa kaksin kappalein, ehkä ne yhdessä hoitavat homman paremmin kuin yksi.

Nyt vaan sitten pää kylmänä ja puuhastelua keksimään, jotta saan ajan kulumaan nopeammin.

Hyvältä näyttää...

...Tai ainakin siltä, että inssiin ollaan menossa. Jotenkin olin varma että toimenpiteeseen ei edes päästä, että joko aikataulu mättää, hormonit mättää tai ihan mikä tahansa mikä vaan voi. Mutta ei.

Kontrolliultra oli eilen. Limakalvo näytti kuulemma hyvältä, paksuutta oli 8,8 mm. Folleja oli kaksi, 22 mm ja 16 mm. Takana siis kuuden päivän Menopur-pistokset annoksella 75 iu, joka oli näköhään tehnyt sen, mitä pitikin. Eilen illalla pistin sitten Pregnylin, perjantaina inssi.

Inssiä kohti

Toissapäivänä hain apteekista sinne tilaamani Menopurin. Viime polikäynnillä hoitaja varoitteli hinnasta etukäteen etten maksuhetkellä järkyty - hän tosin puhui parista sadasta joten positiivinen yllätys oli, kun setti maksoikin vain 143 €. Halpaa kuin mikä... Eilen sitten tutustuin paketin sisältöön tarkemmin.

En mä piikkejä pelkää, mutta se on se lapsettomuus ja se, miten sen eteen koko ajan tekee yhä hullumpia juttuja, joka tässäkin hommassa taas ahdisti. Hoitaja oli näyttänyt, miten lääke sekoitetaan ja pistetään, ja aika pitkälti sen muiston ja kuvallisen ohjeen mukaan toimin.  Jotenkin pää oli täysin jäässä ja luetun ymmärtäminen nolla... Mutta hyvinhän se meni. Sain aineet sekoamaan, otettua ruiskuun liuosta ja piikki oli niin ohut että upposi nahkaan kuin huomaamatta. On sitä tullut paskempiakin asioita elämässä tehtyä. Nyt tiedän selviäväni taas muutaman päivän. Uusi asia pelottaa aina ja alku on aina vaikein - nyt kun tämä pyörä on saatu vauhtiin, vauhti ei tunnukaan niin pahalta. Seuraavaksi tosin voin alkaa jännittämään ensi viikolla olevaan seurantaultraa.

Toiveet eivät ole vielä korkealla, mutta itseni tuntien kyllä ne jonnekin taas kohoavat. Inseminaatioiden onnistumisprosentti ei kuitenkaan ole päätähuimaava. Ja ennen sinne pääsemistäkin voi moni asia menä vielä vikaan - folleja ei tule tai niitä tulee liikaa, tai aikataulu on liian tiukka plus kaikki muut seikat, joita en vielä osaa pelätä.

Lomaa odotellessa

Menkat alkoivat vihdoin sunnuntaina, kolmisen päivää myöhässä. Viimeisenä mahdollisena päivänä, jotta inssiin voisi ennen kesätaukoa vielä ehtiä. Se päivä menikin sitten miettiessä, lähteäkö vai ei. Juupas eipäs, juupas eipäs.

Jotenkin se vaan hirvittää. Toisaalta teki mieli jättää koko homma vielä hautumaan, odottamaan syksyä. Koitin miettiä plussia ja miinuksia - ja plussia tuntui kuitenkin olevan miinuksia enemmän. Mitä aiemmin alan hoitoihin syytämään rahaa, sitä aiemmin maksukatto tulee täyteen ja loppuvuodesta saatan ehkä hyötyä siitä jotain. Olisi ihana unohtaa koko asia ja viettää pitkä, kuuma kesä stressaamatta, kerätä voimia syksyä varten. Inssin onnistumisprosentti ei kuitenkaan ole järin hyvä, turha aloitusta on venyttää jos ne ei kuitenkaan natsaa. Aikataulu saattaa kuitenkin olla liian tiukka, ajoitus on kuitenkin ehkä päin mäntyä. Kun mitään isoa vikaa ei ole, kesän aikana voisi ehtiä tärppäämään luomunakin. Inssistä voi olla eniten hyötyä nyt, kun röörit on juuri rassattu. Argh!

Eilen, kymmenen minuuttia ennen polin soittoajan päättymistä, tartuin viimein puhelimeen ja varasin ajan kontrolliultraan. Tilasin myös apteekkiin Menopuria. Miehen passitin omiin verikokeisiinsa. Hemmetti. Lomalle ei lähdetä ennenkuin pöytä on siivottu ja kaikki mahdolliset rästihommat hoidettu. Enhän mä osaisi viettää pitkää kuumaa kesää stressaamatta, jos tätä korttia ei olisi katsottu. Ja joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tätähän mä halusin.