Jos ja jos.

Jos ainoa raskauteni olisi edennyt kuten pitää, kaikki olisi nyt toisin. Jos hedelmöittynyt munasolu olisi löytänyt tiensä oikeaan paikkaan, meillä olisi pian vuoden ikäinen lapsi. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti, ja samalla ollut uskomattoman pitkä. Uskomattomalta tuntuu myös se, että sen jälken ei ole tapahtunut sillä saralla y h t ä ä n mitään. Mikä lie luonnon oikku se epämääräinen yritys oli olevinaan. Olisi varmaan pitänyt laittaa silloin myös lotto vetämään.

Välillä on vaikea uskoa, että tämä on minun elämäni. Ja meidän kahden, minun ja mieheni. Lapsettomuus ei unohdu, mutta välillä siihen havahtuu. Kuin heräisi todellisuuteen, jonka olemassaoloa ei aina tajua.

Seinän takaa kuuluu elämisen ääniä. Siellä parivuotias juoksee pienet askelet tömisten ja huutaa mennessään. Minä saan kokata rauhassa ilman että kukaan vaatii huomiota ja roikkuu lahkeessa. Laittaa ruokaan niin paljon mausteita kuin tykkään. Mies on harrastuksissaan ja olen pian lähdössä omiini, lemmikin pärjääävät illan keskenään. Pidän elämästäni tällaisena ja silti kaipaan muuta. Aina en edes tiedä mitä tahdon.

Lähestyvä poliaika hermostuttaa. Tahdonko oikeasti tarpeeksi? Ainahan voi jarruttaa jos siltä tuntuu. Vaikka hitaasti tässä on edettykin, osin tietoisesti ja tarkoituksella. Pitäisi istuttaa mies alas, pyytää täyttämään esitietolomake ja perehtymään infolehtiseen. Omakin lomake on täyttämättä. Pakko edetä askel kerrallaan. Ensin polikäynti, sitten toivottavasti aukiolotutkimus, sitten ehkä jotain muuta. Pieniä askeleita. Jos en uskallakaan lähteä pidemmälle, ei ole pakko. Toisaalta pelkään luonnottomuuden tunnetta, toisaalta kai sitäkin, että elämä saattaa joskus oikeasti muuttua.

Jos ja jos.

Sama valitus, eri kuukausi.