Viime päivät olen ollut taas ahdistuneempi kuin aikoihin. Tuleva polikäynti ahdistaa. Eilen koitin miehen kanssa jutella asiasta, ja nyt ahdistaa vielä enemmän. Olen jotenkin aivan lukossa, enkä tiedä, mitä kautta saan ahdistuksen ulos.
Mies ei edelleenkään halua juurikaan puhua koko lapsettomuusasiasta. Koitin hakea häneltä jonkinlaista tukea tai ymmärrystä, mutta pieleen meni. Ensin täytettiin esitietolomakkeet käyntiä varten, sitten referoin hänelle lapsettomuushoitoja koskevan vihkosen n. viidellä lauseella, kun ei itse ollut innokas siihen tutustumaan. Sen jälkeen väkisin nyhtämällä sain muutaman kommentin hänestä irti, ja olivat jotenkin vielä negatiivisempia kuin aiemmin. Koitin avautua ajatuksistani (eli paruin ja märisin), mutta sama kuin olisi seinille puhunut.
Mies on edelleen kannassaan, että lapsi saisi tulla jos on tullakseen, mutta ilmankin on oikein hyvä, jopa parempi. Ja nimenomaan niin, että se tulisi omia aikojaan sitten kun tulee, jos tulee, ilman hoitoja. Samaa hän on sanonut jo aiemmin, en tiedä kuvittelinko/toivoinko hänen suhtautuvan hoitoihin suopeammin niiden lähestyessä vai mitä, mutta jotenkin tuli tunne, että märällä rätillä läimitään päin naamaa. Kun jo valmiiksi olen välillä sekaisin ajatuksineni ja haaveineni, olisin kaivannut selkeää vihreää valoa tai suoraa täystyrmäystä koko touhulle, mutta tilanne roikkuu edelleen vain minun hartioillani ja mies tekee mitä käsketään, jos sitä kerran niin kovin haluan. Kun vain tietäisi, haluanko niiiin kovin.
Lapsettomuuden kanssa olen siis omillani. Mies sanoo lapsihaavettani pakkomielteeksi ja siitä puhuminen tuntuu ärsyttävän häntä aina vain enemmän. Jos hoitoihin lähteminen ahdistaa itseäni jo nyt, miten jaksan niitä ilman miehen tukea? Miten jaksan raahata itseni niiden läpi, ja siinä samalla miehenkin? Ja onko mulla edes oikeutta vaatia toista hyppäämään siihen kelkkaan kun se on niin vastenmielistä? Pitäisikö tämä juna pysäyttää jo nyt ennenkuin se pääsee edes vauhtiin? *kirosana*
Jos sinne polille huomenna päädytään, voin jo kuvitella tilanteen. Mies murjottaa kettuuntuneen näköisenä ja minä pillahdan itkuun kun niin ahistaa. Loistavaa.
Kunpa te saisitte miehesi kanssa vielä keskusteltua asiasta ennen huomista polikäyntiä. Tämä kaikki on niin kovin raskasta, ei sinun tule kantaa koko taakkaa itseksesi. Jospa miestäsi vain jännittää/ahdistaa todella paljon eikä osaa oikein pukea sitä sanoiksi? Muistan itse, miten epämääräistä ahdistus oli ennen lapsettomuustutkimuksien aloittamista. On helpottavaa saada apua ja edes jonkinlaisia vastauksia. Ei ahdistus välttämättä mihinkään katoa, mutta ehkä se muuttaa vähän muotoaan kun tiettyjä vaihtoehtoja lapsettomuuden syistä voidaan sulkea pois.
VastaaPoistaKovasti tsemppiä! <3
Kiitokset tsempistä <3
PoistaNiitä jotain vastauksia odotankin, sitten ehkä hahmotan tilanteen selkeämmin - ehkä mieskin, en tiedä...
Meillä hoitoihin lähtö jumi miehen takia...ei ollut valmis näihin rankempiin hoitoihin, enkä halunnut pakottaa...ja tiesin etten pysty kumpaakin kannattelemaan hoitojen edetessä. Onneksi odotin,vaikka hirveää se oli...nyt mies tukee ja ollaan yhdessä tässä.
VastaaPoistaIhana että miehesi on nyt tukena, ja toivottavasti hyviä uutisia on tulossa :)
PoistaEn tiedä miten valmis edes lievempiin hoitoihin itse olisin, saati kun tuo mies ei järin innokkaasti ole touhussa mukana. Tällä hetkellä ajattelen, että katsotaan mitä polilla meinaavat, mitä pitää vielä tutkia ja mihin sitten edetä. Sitä etenemistä mietin vasta sitten...
Tuo miehesi suhtautuminen kuulostaa samantapaiselta kuin minunkin mieheni. Me emme siis ole vielä menossa mihinkään hoitoihin, mutta kesän jälkeen kyllä, jos ei siihen mennessä tärppiä tule. Minulla on ollut jo yli 1,5 vuotta kierrot mitä sattuu, ollut vain muutamat kuukautiset tuona aikana ja minusta tuntuu, että elämä on vain yhtä odottamista. Kun yritän puhua tästä miehelleni, hän tiuskii että miksi minulla on niin hirveä kiire koko ajan. Yritän sanoa, että kun olen jo niin kauan odottanut... :( Jotenkin tuntuu kuin seinille puhuisi. Hiljattain mieheni sitten sai sanottua, että häntä pelottaa, miten hän osaisi lapsen kanssa olla. Eli luulen, että hänen olisi helpompi ottaa raskausuutinen vastaan, jos tulisin raskaaksi tuosta noin vaan "vahingossa" kuin että sitä tekemällä tehdään. Vaikka siis lapsen haluaakin. Vaikea selittää. Mutta voin hyvin kuvitella, miltä sinusta tuntuu, kun miehesin suhtautuu noin :( Ja kun näistä asioista ei ihan kenelle vaan voi mennä puhumaan... On todella raskasta kun toinen ei tue ja kaikki on omilla hartioilla kannettavana. Olipas tämä nyt pitkä ja sekava kommentti :D Oikein paljon voimia teille kevääseen ja toivottavasti löydätte vielä sen yhteisen sävelen <3 -Emilia
VastaaPoistaTutulta kyllä kuulostaa, juuri tuokin että kun toiselle koittaa puhua niin hän vain hermostuu ja tiuskii.
PoistaNäistä ei todellakaan voi kenelle vaan mennä puhumaan, mikä taas lisää omaa ahdistusta kun sen koutuu yksin kestämää. Meilläkin muutama läheinen ongelmastamme tietää, mutta ei heillekään kaikkea voi suoltaa.
Voimia sinne myös, toivottavasti nuo miehet alkavat tulla tilanteen kanssa sinuiksi ja asiat muutenkin selkiytyvät :)
Meillä oli aikoinaan aivan sama juttu... Odotin ikuisuuden (useamman vuoden), että mies olisi valmis tutkimuksiin. Murehdin asiaa ihan tolkuttomasti. Siitä oli vaikea puhua ja koetin pitkään ottaa miehen minimaalisista, vastahakoisen oloisista kommenteista tolkkua. Jotenkin kuitenkin jaksoin ajaa "projektin" läpi, koska se oli minulle niin tärkeä. Mies suostui tutkimuksin (se oli se ehkä se suurin askel, jonka jälkeen helpotti - luulen, että hän tajusi klinikalla vieraillessaan, ettei ole suinkaan ainoa mies em. tilanteessa). Etenimme tutkimuksista vähitellen hoitoihin - ihan niihin rankimpiinkin (muuten kynnys niihin on paljon matalampi kuin aluksi kuvittelee - loppujen lopuksi inssillä ja IVF:llä ei ole suurtakaan eroa). Edelleen jouduin olemaan se asioita eteenpäin vievä osapuoli, mutta mies oli kuitenkin mukana matkassa. Kun hoito lopulta onnistui ja lapsi syntyi, ei olisi ikinä voinut uskoa, että mies oli joskus ollut vastahankainen. Mies oli nimittäin täysin myyty, ja tekee edelleen kaikkensa lapsen (nyt jo melkein 3-vuotias) eteen. Nyt kun mietin ajassa taakse päin, niin kaduttaa, etten vaatinut mennä hoitoihin jo aiemmin... Mies oli selvästi hitaasti kypsyvää lajia, mutta odottelun takia aika loppui lopulta kesken ja meille tuli vain yksi lapsi. Tämä kuulostaa absurdilta valituksen aiheelta silloin kun ei ole vielä yhtäkään lasta, enkä halua valittaa, mutta toivon silti, että olisin ilmaissut haluni saada lasta jo paljon aiemmin ja tyytynyt siihen, että mies suostuu asiaan (enkä odotellut että hän haluaisi asiaa yhtä paljon kuin minä).
VastaaPoistaPaljon onnea polikäyntiin!
Ihana että teillä asiat ovat kääntyneet parhain päin :)
PoistaToivon, että meilläkin tuo mies rentoutuisi asian suhteen pikku hiljaa. Mies kyllä tulee hyvin lasten kanssa toimeen ja tiedän että hän olisi lapsellemme loistava isä, vastahanka taitaa johtua enemmän vain siitä, että hoidot tuntuvat hänestä jo ajatuksena vastenmielisiltä ja keinotekoisilta.
Ja ei tuo valituksen aiheesi minusta ole absurdi vaan ihan ymmärrettävä tuossa tilanteessa. Vaikka yksi onkin paljon parempi kuin ei mitään, niin varmasti sitä toista jää kaipaamaan ja menneitä jossittelemaan jos se toinenkin olisi haaveissa ollut.
Mä jotenkin haluan ajatella tota asiaa niin, että se on miehelle aika paha paikka,joutua lapsettomuushoitoihin,mokomakin tuhkamuna ..tiedätkös, mies on mies, joka hoitaa kaiken ja kyllähän kunnon miehen pitäisi jälkeläinen, tietenkin poika saada sukua jatkamaan. nämä ajatukset kuvittelen siis miehen päähän, itse en tietty ajattele niin. Itse uusiperheessä, miehellä ennestään 2 lasta, me hoidoissa, silti ajattelee / pyytelee lähes anteeksi, kun ei pysty täyttämään toiveitani..ihanat miehet <3
VastaaPoistaPaha se on toisen pään sisään mennä kun ei lapsettomuutta koskevista ajatuksistaan puhu :) Tuokin on käynyt mielessä, vaikka meillä myös sama tilanne eli miehellä aiemmasta liitostaan kaksi lasta eli tuhkamuna ei ole, mutta kyllä se saattaa miehisyyden päälle ottaa vaikkei sitä sanokaan.
PoistaHei!
VastaaPoistaMeilläkin on vähän samanlaisia kokemuksia. Vinguin ja vonguin miehelle jo kauan, että ehkäisy voitaisiin lopettaa ja lapsi saisi tulla, jos on tullakseen. Itse olen hieman pessimistinen ja koska faktat ovat sellaiset, että lähisuvussani on ollut vaikea saada lapsia, niin oletan, että samat ongelmat ovat meilläkin.
Marraskuussa lopetimme ehkäisyn pitkien keskustelun jälkeen. Mieheni "löi päänsä pantiksi", että tulisin raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä. Noh, tilannehan on nyt se, että kiertoni ei ole lähtenyt ollenkaan pyörimään ehkäisyn lopettamisen jälkeen (kohta 7kk), joten lääkäriin olen menossa ensi viikolla.
Vihdosta viimein mieskin on alkanut ymmärtää, että ehkä se lapsi ei sieltä ilmestykään ihan niin helposti. Toki me olemme vielä nuoria ja välttämättä taloudellinen tilanne ei ole mikään paras mahdollinen, mutta silti lapselle on annettu lupa tulla. Yhteistä parisuhdetta on kuitenkin takana jo 10 v.
Jotenkin olen itse selittänyt itselleni, että nuoruudessa pojille toitotetaan sitä ehkäisyn tärkeyttä tänä päivänä niin paljon, että ainakin oma mieheni oli aivan varma, että raskautuminen tapahtuu TODELLA helposti. Välillä käytimme kondomia ehkäisypillereiden lisäksi, ettei vahinkoa vain tapahtuisi. :D Nyt jälkeenpäin asia huvittaa... Miten sitä elämä meneekin niin hassusti, että nuorena sitä pelkää sydän kylmänä, että jos tulee vahingossa raskaaksi ja hieman vanhempana sitä taas pelkää yhtä kamalasti, jos ei koskaan raskaudukaan? On se niin väärin!
Tsemppiä sinne! Toivottavasti saatte keskusteltua asiasta ennen pitkään.