Kohtaaminen töissä

En tainnut muistaa aiemmassa lääkärikäyntipostauksessa mainita yhtä seikkaa. Sitä, että työtoveri toiselta osastolta oli samassa odotustilassa lapsiensa kanssa. Kyllä vain. Vuosia olen ehkäisyasiani hoitanut neuvolan kautta, mutta tietenkään niillä kerroilla en ole siellä nähnyt ikinä koskaan ketään tuttua.

Tervehdin häntä, jonka jälkeen keskityin tiukasti kellon vahtimiseen ja olemaan niinkuin en olisikaan. Mietin hätävalheen sepittämistä, mutta hiljaisuus tuntui paremmalta vaihtoehdolta. En ole järin hyvä valehtelemaan, ja mitä se toisaalta hänelle kuuluu mitä minä siellä teen. Ajattelin että miettiköön mitä miettii, hänen kuvitelmansa kuitenkin ovat pienin murhe tässä sopassa. Fiksuna ihmisenä hän jopa saattaisi tajuta että neuvolassa hoidetaan myös perhesuunnitteluun, tai kuten tässä tapauksessa, lapsettomuuden alkututkimuksiin liittyviä juttuja.

Kuluneen parin viikon aikana olin melkein onnistunut sulkemaan tapahtuman kokonaan mielestäni, kunnes tänään kyseinen henkilö onnistui töissä varoittamatta iskemään kimppuuni. Yks kaks huomaan olevani hänen kanssaan kahden hieman sivumpana muista, kun hän innostunein ja hymyilevin kasvoin kysyy että miten olen voinut. Ei jäänyt arvailujen varaan miksi hän moista kyseli. Tilanne tuli niin puskista että en edes ehtinyt panikoitua, ja oli onneksi ohi yhtä pian. Toivottavasti sain tarpeeksi painokkaasti ilmaistua, että mistään sellaisesta ei ole kyse, onnitella ei tarvitse ja vauvauutisia on turha alkaa odottamaan. Edelleenkään en selitellyt mitään, joten tiedä sitten uskoiko vai ei.

Vaikka kuinka tahtoisin, minulla ei ole pientä ihanaa salaisuutta jonka voisin jakaa hänen kanssaan.

Kyyneleet alkoivat onneksi valua vasta työpäivän jälkeen kotimatkalla.