Minä ja mies

Vaikka minä ja mies ollaan vauvaa tekemässä yhdessä (heh...), on vauvakuume kuitenkin vain minun ongelmani. Mies olisi täysin tyytyväinen elämään kaksistaankin. Sen takia hänen on vaikea ymmärtään niitä tunteita, joita tilanne minussa saa aikaiseksi. Ylipäätään hänen on vaikea ymmärtää vaihtelevia mielialojani muutenkaan, hän kun on itse tasainen viilipytty. Hänellä on myös perimiehinen tapa käsitellä ongelmia - ne unohtuvat kun keskittyy muuhun. Tästäkin syystä hänen on vaikea ymmärtää, että minä en tuosta noin vain pysty sysäämään lapsettomuutta mielestäni vain miettimällä jotain muuta, ainakaan yhtä helposti.

Siinä missä minä olen huolissani siitä, että lasta ei tule, mies on huolissaan siitä, että jos se tuleekin. Hän on huolissaan minun jaksamisestani ja parisuhteestamme. Hän on nähnyt minut muutaman viikon unettomuusjakson jälkeen, ja voin sanoa että en silloin ollut ihan parhaimmillani. Kyllä itseänikin hirvittää ajatella, miten vähillä unilla vauva-arkea jaksaisi pyörittää, kun jo muutaman viikon vähäunisuus tekee minusta itkuherkän hermoraunion joka ei pysty suunnilleen edes päättämään mitkä sukat laittaa jalkaan. Saatikka miten parisuhteen jaksaisi hoitaa siinä sivussa. Tiedostan kyllä itsekin että alku voi olla niin raskasta eri tavoin ettei sitä voi edes etukäteen kuvitella. En siis tiiraile tulevaan mitenkään ruusunpunaisten lasien läpi, mutta en halua keskittyä miettimään vain negatiivisia asioita, eiköhän se ole vain pieni osa, lopunkaiken. Ymmärrän, että osa tuosta miehen ajatuksenjuoksusta on vain puolustusmekanismia, jota itsekin monesti käytän, mutta jotenkin tässä tuo ei toimi omalla kohdallani.

Viimeksi kun asiasta juteltiin, hän siis luetteli liudan asioita, joiden takia ei haluaisi lasta, muun muassa nuo yllä mainitut. Hän on tällä hetkellä mukana yhä totisemmaksi muuttuvassa yrityksessä lähinnä siksi, että tietää miten tärkeä asia minulle on. Tuota ei pidä käsittää väärin - jos lapsi tulisi, olisi hän miehelle yhtä rakas kuin minullekin, mutta hän pärjäisi vallan mainiosti ilmankin. En siis ole väkisin hänestä isää tekemässä, hän vain olisi valmis tjottailemaan hamaan tappiin asti, tuli mitä tuli. Lisäksi myös mahdolliset hoidot hirvittävät häntä jo ajatuksen tasolla, vaikka olen koittanut selittää että ei tässä nyt mihinkään geenimuunteluun olla suuntaamassa saatikka nyt ihan täysin vararikkoonkaan...

Muiden blogeja lukiessa tulee mielikuva, että lähes kaikilla mies on touhussa yhtä tosissaan mukana. Välillä tunnen siitä(kin) kateutta. Tässä esimerkki toisenlaisesta todellisuudesta. Välillä miehen suhtautuminen ketuttaa, välillä luo turvaa siitä, että jos lasta ei tule, ei se tätä venettä kaada vaan yhdessä jatketaan. Hyvä mies tuo on enkä siitä luopuisi, vaikka aina ei ihan samalla aaltopituudella ollakaan