Seuraavaa junaa odotellessa

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, naapurusto oli melko vähälapsista ja vanhemman puoleista. Muutamaan vuoteen mahtuu paljon, ja siinä ajassa on ehtinyt väkikin osittain vaihtua.

Sen jälkeen, kun lapsentekoyrityksemme alkoi viime vuoden alussa, on naapurustoon syntynyt neljä vauvaa. Ja valotettakoon sen verran, että asuntoja on 16. Jokainen lisääntymisikäinen nainen itseäni lukuunottamatta on tehnyt sen, mitä heiltä odotetaankin - lisääntynyt. Kun kuulin ensimmäisen raskausuutisen, meillä yritys oli vasta aluillaan. Olin iloinen, että tulevalla lapsellamme tulisi olemaan melko samanikäistä seuraa naapurissa. Luulin siis pian olevani itsekin raskaana. Hetken ehdin luullakin kuvitelmani toteutuvan, mutta siitä ajatuksesta en saanut kauaa iloita. Kun raskausuutisia rupesi putoilemaan lisää ja lisää, en voinut olla ajattelematta että minunhan se pitäisi olla raskaana, ei niiden muiden. Tai sitten meidän kaikkien pitäisi olla, voisimme sitten joskus viettää aikaa hiekkalaatikolla kaikki kimpassa. Mutta ei, minä en sinne seuraan ole vielä ensi kesänä liittymässä.

Ehkä tuossa vaiheessa kulminoitui suurin ahdistus ja epäonnistumisen tunne. Tahdoin niin kuulua siihen porukkaan ja olla "niin kuin kaikki muutkin". Vaikka kukaan ei minulta suoraan mitään kysynytkään, osasin kyllä ihan itse luoda sen ulkopuolisten paineen itselleni. Muihin nähden olin viallinen ja huono. Tuntui pahalta lähteä kotoa, kun ei koskaan tiennyt keneen isomahaan pihalla törmäisi. Nyt kun kaikki ovat vauvansa maailmaan saaneet, oloni alkaa tuon suhteen helpottaa. Jotenkin niiden vaunuissa parkuvien vauvojen näkeminen ei tee niin pahaa kuin suurien vatsojen. Huonosti yönsä nukkuneen ja huonotuulisen äidin kohtaaminen on kummasti helpompaa kuin raskaudestaan iloitsevan ja onnesta soikeana olevan naisen... Toisaalta Suomen vuodenajat tekevät myös tehtävänsä - kesällä porukka notkuu ulkosalla enemmän kuin syyssateilla. Jos ensi kesänä en vieläkään ole raskaana, tulee silloin varmasti olemaan raskasta kun ihmiset taas heräilevät talviuniltaan ja kömpivät ulos. Ja voi sitä ihanuutta kun kaikki nuo taaperot silloin kilpaa opettelevat kävelemään kevätauringon paisteessa... En halua ajatella edes niin pitkälle. Enhän minä mitenkään katkera ole, mutta kuitenkin ;)

Tuntuu, että juna tuli ja meni. "Meitä on moneen junaan, osa jää asemalle", sanotaan. Toivottavasti johonkin junaan pääsen minäkin, enkä jää vain asemalle katsomaan kun muut jatkavat eteenpäin.